Tour Europe 2002

By Röhnösiat 19.7.2002 – 12.8.2002

ESIPUHE

Mikäs helvetin päähänpistos tää reissu oikein oli? Alkaako ikääntyminen huolettaa, ja nyt on viimeisillään yritettävä tehdä jotain suurta ja hienoa? Tälläisiä kysymyksiä on tullut tutuilta ja puolitutuilta, kun on tullut reissusta puhe. Oikein ja väärin… Kaikki sai varmaan alkunsa Karrin teinivuosien piikillä ajelemisesta. Joitain vuosia sitten alettiin vakavissaan funtsimaan mahdollisuutta kiertää Eurooppaa pyörillä ja homma alkoi konkretisoitua Karrin, Tommin ja mun ajaessa peräperää prätkäkortit. Keiko on niin vanha luuska, että sillähän oli sellainen jo omasta takaa. Hommattiin mopot ja todellinen suunnittelu oli valmis alkamaan. Talven aikana varmistui, että Peki lähtee opastamaan noviiseja ja ottaa Riitan naiselliseksi avuksi reissuun mukaan. Kyseessä ei siis ole hetken päähänpistos vaan huolellisesti sulateltu ajatus. Ikääntyminen huolestutti siinä mielessä, että siat alkavat olemaan elämässään sellaisessa vaiheessa, ettei koskaan tiedä saako tälläistä ryhmää enää tulevina kesinä koottua vastaavanlaiseen reissuun. It’s now or never.

Ryhmä oli siis koossa. Reissun runko suunniteltiin siltä pohjalta, että todellista lomaa pitäisi olla myös. Päätettiin siis vuokrata viikoksi kämppä jostain päin Etelä-Eurooppaa lämpimästä ilmastosta. Silloin ei tarvitsisi ajaa. Kohdemaaksi valitsimme Espanjan ja Barcelonan seutu siellä olisi kohtuullisen ’lähellä’. Erilaisista nettipalveluista etsimme kämppiä ja Interhomen palvelu vaikutti kaikista luotettavimmalta. Saimme kämpän sopivalle ajankohdalle Pineda de Marista noin viidenkymmenen kilometrin päässä Barcelonasta.

Tämän peruskuvion ympärille oli hauska alkaa suunnittelemaan reittiä. Valitsimme muutamia kohteita, joissa kukin haluaisi ehdottomasti käydä. Alpit ja Pariisi olivat vahvimmin esillä suunnitelmissa, lisäksi mainintoja keräsivät mm. Hollannin patotie, Amsterdam ja Monaco. Karrin ja mun oli tarkoitus tulla Baltian kautta takaisin, mutta puolitoista viikkoa ennen reissua kuulimme huonoja uutisia teiden kunnosta siellä (kiitos Kirsi) ja buukkasimme liput Finnjetille. Pojilla oli liput kaksi päivää aikaisempaan laivaan. Mun ja Karrin ehdottomimpana matkakohteena oli Praha ja siitä ei tarvinnut joustaa suunnitelma B:ssäkään. Puheissa kävi myös Ruotsin läpi ajaminen menomatkalla, mutta onneksi järki voitti saituuden ja päätimme ylittää meren Superfastillä Hangosta Rostockiin.

Kun liput ja kämppä olivat fikassa, viimeisenä silauksena oli varusteiden ja pyörien matkakuntoon saattaminen. Hankintalistalle kuuluivat tankkilaukku karttaa varten, sadevehkeitä varmuuden vuoksi, ketjurasvaa, vakuutukset, jne. Viimeiset pari kuukautta ennen reissua olivat aika kiihkeää lähdön odotusta ja 19.7.2002 koitti vihdoin se suuresti odotettu päivä. Tässä siitä hieman tarinaa ja fotoja. Ollos hyvä…

OSA 1 – AURINKOA ETSIMÄSSÄ

19.7.2002     Vantaa – Hanko – Superfast VIII, 150,2 km

Tästähän alkaa tulla traditio. Reissupäivän ja samalla vikan duunipäivän aamu. Mihinkäs oloon sitä herääkään… no tietysti pienen pieni kanuunanpoikanen päällä. Edellisenä iltana alkoi pelottamaan reissun pituus, tai lähinnä että kotona olevat pari avattua viinapulloa menee vanhaksi lähes kuukauden kestävän reissun aikana. Sanokaa mitä sanotte alkoholin säilyvyydestä, mutta otin kuitenkin varman päälle.

Nopean aamuisen tokenemisen jälkeen oli suoriuduttava duuniin ja matkalla alkoi päässä kirkastua ajatus, että tämä todellakin on se päivä jota on odotettu kaksi ja puoli vuotta. Silloin aikoinaan nyt alkava homma tuntui aika kaukaiselta jutulta, kun pyörästä tai edes kortista ei ollut tietoakaan. Karri on omassa pienessä haavemaailmassaan rakentanut reissua jo kymmenkunta vuotta, mutta mulla kaikki alkoi todella vasta kortin hankkimisen suunnittelusta. Joka tapauksessa nyt ollaan tässä tilanteessa ja tässä päivässä.

Toimiston ovi sulkeutui selän takana jo yhdentoista pintaan ja loma alkoi. Iltapäivän plan oli selkeä; kämppä kuntoon, kamat kokoon ja Karrille viimeistään neljäksi. Aikaa jäi liikaakin ja tuli pyörähdettyä Hesburgeriin. Sieltä lähtiessä pakki alkoi huolestuttavasti mouruta, ja mietin jo että näinköhän sitä saadaan kunnon ripuli aikaiseksi ennen vieraiden kulttuurien kohtaamista. Taisi kuitenkin olla lopulta vaan matkajännitystä, vaikka en sitä tietenkään tunnusta.

Puoli neljän maissa ajelin Karrille, kun Tommikin soitteli irronneensa duunista. Reissun ensimmäinen virallinen kilometri tuli ajettua Tikkurilasta Hiekkaharjuun. Karri vähän näpräsi pyöränsä pleksiä, vaihdettiin passikopioita, vara-avaimia, jne. Varustus hiottiin matkakuntoon.

Neljän jälkeen lähdettiin Karrilta ajamaan Ylästöön Keikoa hakemaan. Peki ja Riitta starttasivat suoraan Simpparista kohti Hankoa. Lähdön tunnelmaa hieman latisti Tikkurilassa ripottelunsa aloittanut pieni sade, joka hiljalleen tuntui yltyvän. Koko matkan Hankoon käytännössä tiputteli vettä. Matka oli tuskin ehtinyt alkaa, kun saimme ikävän muistutuksen maltin merkityksestä liikenteessä – ja toisaalta siitä, että pyöräilijä häviää aina, vaikka olisi kuinka oikeassa. Majvikin kohdalla ennen Masalaa tulimme tuoreelle kolaripaikalle, jossa prätkä oli ajanut todella pahannäköisen mällin todennäköisesti kolmion takaa tulleen auton kylkeen. Pyörä oli tuhannen palasina, eikä maassa maannut kuski näyttänyt paljoakaan ehjemmältä. Auttajia oli paikalla paljon ja liikenne opastettiin hissuksiin ohi. Toivottavasti kaveri selviytyi, en ainakaan ole löytänyt uutisia kolarista. Siitä eteenpäin oli aika apea fiilis ajella ja päässä pyöri monenlaisia asioita. Vettä satoi ja ajatuksissa kävi että mitä helvettiä tässä ollaan tekemässä.

Hankoon päästiin lopulta kuitenkin ihan kivasti ja Peki ja Riitta jo odottelivatkin meitä terminaalin kahvilassa. Check-inissä ei ollut juurikaan porukkaa ja laivaan menijöiden odottelujonossa päästiin paalulle.

Luonnollisesti odotimme ja toivoimme, että pyörät otetaan siitä ekana laivaan sisään, koska jano oli valtava. Onneksi sade taukosi odottelun ajaksi ja saatiin edes pientä myönnytystä ilmojen haltijalta.

No laivaan päästiin tietysti viimeisinä ja koko nysväys alkoi jo nyppiä. Pyörää sidottaessa vielä kruunasin fiiliksen, kun kaadoin pyörän laskiessani sen keskijalalta sivujalalle… saatanan tunari. Onneksi Keiko pelasti mut pyörän ja seinän välistä ja suuremmilta vahingoilta vältyttiin. Ja oikeastaan pienemmiltäkin henkistä kolausta lukuunottamatta. Positiivisia seikkoja oli tietysti useita; vihdoinkin päästiin todella matkalle, laiva vaikutti varsin siistiltä ja kohta saataisiin ansaitut ekat lomabisset.

Laivan respasta viehkeä laivaemäntä Krista opasti meidät huoneeseen, johon saimme kamoja lukkojen taakse. Dödöä kainaloon ja sitten olikin luonnollisesti baarin aika. Oli oli himpun verran hikinen olo pyörän sitomisen ja kamojen roudauksen jälkeen, joten kaksi stobea ja sämpylä putosivat alle kymmenen minuutin.

Karri & Tommi suuntasivat bissecasen kera hyllylle. Keiko, Peki, Riitta ja mä jäätiin baariin ja otettiin himpun verran rankemmin rentouttavaa. Parin baarikierroksen jälkeen haettiin iso pullo jekkua kaupasta ja jokunen bisse ja nautiskeltiin niistä käytävällä.

Pojat tulivat saunasta juotuaan sixpäkit mieheen, olivat aika väsyneessä kunnossa. Pekin kanssa saatiin jopa kunnon yhteislaulut aikaan… kusella käydessä. Kuulosti ilmeisesti todella hyvältä, kun muutama rekkakuskikin yhtyi ’Lauantai-illan’ ulvontaan. Muuten laivan meininki oli aivan onnetonta, joten oli keskityttävä pelkästään juomiseen.

Baarissa tutustuttiin muutamaan amsterdamilaiseen heppuun, joilta saimme vinkkejä Damin leirintäalueista. Sääli, ettei kukaan muistanut tarkkoja koordinaatteja enää aamulla. Hemmot ajelivat Goldwingillä, mutta alentuivat silti jubailemaan meidän kanssa. Baarit menivät kiinni ja jekkukin oli loppu. Mentiin sitten vähitellen venäläisiä täynnä olevaan huoneeseen, jossa lepotuolimestat olivat. Fiksuimmat ottivat makuupussit mukaan, itse nukuin lattialla ilman sellaista ja Keiko kapusi Pekin vastusteluista huolimatta Pekin makuupussiin. Fantastic. Nämä olosuhteet eivät olisi kelvanneet selvinpäin.

Yhteenveto Suomesta:

– ihan nastan oloinen maa, vaikka ilmasto vaikuttaa vähän sateiselta

20.7.2002     Superfast VIII – Rostock – Lübeck – Jesteburg, Hampuri, 251,2 km

Aamun fiilis oli hämmästyttävän hyvä, vaikka tuli tosiaan nukuttua baarivaatteissa paljaalla lattialla ilman peittoa ja tyynyä. Heti heräämisen jälkeen mentiin Tommin & Karrin kanssa baariin ottamaan sämpylät ja kaffet. Valitettavasti ajatus oluen ottamisesta oli välittömästi haudattava. Päivä kului laivalla kärvistellessä, saunakin oli kiinni. Keiko oli onneksi ainoa jolla oli paha darra. Käytiin syömässä varsin mainio buffet ja pelailtiin Trivialia muutama kierros. Pakko mainita, että Tommi voitti mut nollille. Hämmästyttävä suoritus, vaikka olinkin todella alavireinen kyseiseen peliin. Hajottavaa odottelua…

Laiva tuli Rostockiin viideltä täydellisesti aikataulussa. Laivasta päästiin näppärästi ulos ja suoraan baanalle ilman minkäänlaisia muodollisuuksia satamassa. Rostockissa harhailimme hieman, kun etsimme pienempää tietä Lübeckiin ja tankille. Selityskin harhailuun löytyi kartalle päästyämme. Laiva tuli eri paikkaan, kun aluksi kuvittelimme ja olimme siis ikään kuin väärällä tiellä, vaikka kuitenkin aivan oikealla!? Ajoimme sitten autobaanaa pitkin Wismariin ja hetkittäin pelkäsimme gason loppuvan. Moottoritie oli täysin uutta, eikä alkumatkalla ollut yhtään huoltoasemaa. Kylttejä löytyi, mutta paikat olivat vasta rakenteilla. Kaikesta huomasi, että olimme entisen Itä-Saksan puolella ja infrastruktuuria vasta rakennetaan läntisen Saksan tasolle. Mulla oli edellisestä tankista lähemmäs 300 km takana, mutta varatankki ei kuitenkaan kolkutellut. Wismarista saimme gasoa ja jatkoimme todella makeaa pienempää baanaa kohti Lübeckia. Meri vilahteli välillä oikealla puolella, metsäkauriita näkyi tien varrella ja aivan upeita puita roikkui tien yllä. Fiilis oli vahvassa nousussa.

Kello alkoi olemaan suhteellisen paljon (about kahdeksan) ja ilta alkoi hämärtymään.

Lübeckista siirryimme takaisin autobaanalle ja painoimme sadankahdenkympin keskinopeudella Hampurin eteläpuolelle. Tie oli aikamoista kiitorataa ja leikki tiellä maalaispojalle aika hämmentävän tuntuista noin aluksi. Siinä vaiheessa livahti yksi Warrekin ohitse… ja yksi Porsche lähemmäs kolmeasataa. Liikenteeseen tottui nopeasti ja letka liikkui nätisti ja pysyi hyvin koossa. Hampurin eteläpuolella otimme suunnan Bremeniin ja ekasta liittymästä kohteeksi Hitfeldin. Peki kävi maailmankansalaisena huoltoasemalta selvittämässä tienoon leirintäalueita ja Jesteburgista kymmenen kilsan päästä löytyikin todella tyylikäs alue. Saavuimme sinne klo 21.50, eli aika viime hetkillä. Portit alueelle suljettiin kymmeneltä. Saimme mahtavat ’yksityiset’ paikat teltoille heti suihkurakennusten vierestä ja teltat nousivat ripeästi. Hinta oli rapeat 5 €/nuppi/yö. Budjetti kesti juuri…

Päätimme pyörähtää vielä puolen kilsan päähän kylälle hakemaan purtavaa ja ottamaan pari bisseä. Idyllisestä kylästä löytyikin viihtyisä Ristorante La Grotta, jossa oli miellyttävä terassi. Loistava pizza parmankinkulla, roquefortilla ja mozzarellalla kera ison tuopin upposivat nälkäiseen mieheen mainiosti. Kaikki muutkin ylistivät eineitään ja veikkanpa ettei se johtunut pelkästään nälästä.

Ruoan jälkeen vaihdoimme kreikkalaiseen ravintolaan Taverna Mikonosiin, jossa äärimmäisen ystävälliset tarjoilijat tarjosivat meille ouzot oluiden kyytipojaksi. Sehr gut! Uni maittoi teltassa (!) puoli kahden maissa.

21.7.2002     Jesteburg, Hampuri – Bremen – Groningen – Leeuwarden – Amsterdam, 527,6 km

Jokaisen motoristin unelma: herätä teltasta vesisateeseen. Voi vittu! Kamat kasaan, suihku, legojen pesu ja baanalle. Aamiainen otettiin tankin ja pyörän huollon yhteydessä huoltoasemalla Hitfeldissä.

Alkumatka Bremeniä kohti oli sateista, mutta parinkympin jälkeen sade loppui. Keli oli edelleen pilvinen, mutta lopulta varsin mainio ajaa, kun tie kuivui. Bremenin paikkeilla pidettiin pikku breikki ja matka jatkui Westerstedeen. Siellä olimme puoli kahdeltatoista ja takana oli jo 180 km. Kävimme syömässä pikaisen lounaan mäkkärissä pitääksemme Keikon tyytyväisenä ja kävimme samalla tankilla.

Ajo jatkui kohti Groningenia. Moottoritiellä liittymä meni epähuomiossa pitkäksi ja kohdalle iski valtaisa sadekuuro. Oli pakko ajaa sivuun sadetta pitämään ja samalla päästiin takaisin kartalle. Lopulta Hollantiin saapuminen tapahtui kivalla pikkutiellä maaseudulla, nähtiin makeita pikkukyliä ja koettiin jatkuvaa paskanhajua.

Yhteenveto Saksasta:

– loistavat tiet

– aika kypsän oloinen maa noin muuten

Groningenin läpiajo oli aikamoinen sokkelo, mutta lopulta löysimme oikean tien kohti Harlingenia. Tuuli oli masentavan kova ja vettä vihmoi ajoittain. Kilsoja alkoi olemaan aika paljon ja pikkuhiljaa homma alkoi tympimään. Harlingenissa harkittiin hotellin etsimistä ja käytiin taas tankilla. Päätettiin kuitenkin jatkaa kohti Amsterdamia läpi näyttävän patotien. Pato oli lopulta luotisuoraa motaria vallin suojassa, mutta tuuli oli silti järkyttävän kova.

Amsterdamiin oli matkaa noin satanen ja kello oli about viisi. Päätettiin ajaa kiukulla Damiin asti. Hulluja noi hollantilaiset, rupee tollaisia patoja rakentamaan… no oli ne sitä kuutisenkymmentä vuotta pakertaneetkin.

Tultiin Damin lähimaastoon ja mentiin taas huoltsikalta kysymään ohjeita leirintäalueille. Ohjeiden perusteella ajettiin melkein Damin keskustaan, kunnes alueen kyltit löytyivät. Reitti oli käsittämätön labyrintti, ja tunnin hapuilun jälkeen löysimme Badhoevenin leirintäalueen Damin pohjoispuolelta. Mesta oli todella räkäinen, mutta leirintä maksoi koko porukalta 40 € ja paikassa oli baari, josta sai ison Amstelin kolmeen ja puoleen juuroon. Kyllä se kovan päivän ajelun jälkeen kelpasi, päälle viisisataa siinä kelissä oli mun mielestä aika kova suoritus. Hatunnosto etenkin Pekille, joka ajoi Riitta kyydissä muutenkin raskaalla pyörällä ja valtavat tuulenkerääjäpaketit tangon päälle. Ei varmasti ollut mikään joyride.

Damiin oli päästävä ja päätimme mennä kaupungille dösällä ja tulla cäbillä takaisin. Odoteltiin bussin lähtöä alueen baarissa, kunnes alkoi taas sataa. Näppärinä kavereina vaihdoimme nopeasti strategiaa ja tilattiin samantien cäbi. Taksikin joutui vähän harhailemaan matkalla, koska paikka oli todella syrjässä. Taksimatkalla hämmästytti eniten rautatieaseman ohitus; aseman ympäristössä oli samannäköisiä fillareita toista miljoonaa parkissa. Mietittiin poikien kanssa, että miten sieltä löytäisi omansa pienessä maistissa.

Keskustassa mentiin ensin syömään italialaiseen mestaan todella kehnot safkat ja sitten kierreltiin kanavien ympäristössä. Oltiin kaikki aika fiiliksissä paikasta, sinne pitää ehdottomasti mennä joskus paremman ajan kanssa. Varsinkin Härkä innostui ikkunanäkymistä. Verkkokalvoille jäi joitain kuvia. Keskusta-alue ei liene kovin laaja, joten pitkä viikonloppu riittäisi varsin hyvin kylään tutustumiseen.

Käytiin kanavan rannalla terassilla ottamassa bisset, mutta yön kylmyys ajoi meidät etsimään tilataksia takaisin leirintäalueelle. Tilataksi löytyi ja sen Rosbergin kyydissä selvisi, miksi alue oli niin vaikea löytää. Oltiin missattu keskustan kupeessa oleva siistin näköinen leirintäalue yhdellä risteyksellä – ja noin sadalla metrillä – ja lähdetty sitten seuraamaan oman räkäisen alueen kylttejä. Perkele. Cäbikuskilla ei ollut hajuakaan meidän alueesta. Kaverin kännykkä kävi kuumana ja jotenkin alue lopulta löytyi. Peki nosti oikeutetusti metelin matkan hinnasta, kun vesseli yritti rahastaa 40 € kyydistä. Lopulta kyyti kustansi 30 €, kun mennessä hinta oli ollut about 25 €. Oli mitä oli. Uni ei oikein maittanut teltassa. Tuuli ja sade piiskasivat telttaa ja äärimmäisen kipeä polvi vaivasi aina vähän liikahtaessa.

22.7.2002     Amsterdam – Utrecht – Tilburg – Turnhout – Tienen – Dinant – Vireux-Molhain, 366,2 km

Edellinen viidensadan päivä tuntui aika kovalta ja meinattiin lyhentää päivätaipaleita. Kelikin oli aamusta vielä todella hanurista ja se alue todella räkäinen vaikkakin ihan hienolla sijainnilla sisämeren rannalla. Aamupaskalla ja –suihkussa käynti oli unohdettava, kun ne saniteettitilat näki. Itse asiassa saniteettitila terminä on aivan väärä sille paikalle. Satuttiin paikalle todennäköisesti vuoden ainoana siivouspäivänä. Kaveri kopisteli ja huuteli porukat vessakopeista ulos aika julmasti ja päästeli painepesurilla joka nurkkaan huuhdellen paskoja pois. Sivistyneissä maissa on tottunut, että vessanpöntössä on sellainen miellyttävän tuntuinen muovirengas lieventämässä posliinin lievähköä kalseutta, mutta tässä paikassa ei sellaisia tunnettu. Paperi oli myös outo käsite. Vaikka en yleensä ole kovin nirso erilaisia olosuhteita kohtaan, vaan pikemminkin koen itseni avoimeksi uusille kokemuksille, oman sietokykyni rajoja kokeiltiin Badhofenissa. Ehkä osansa oli myös pienellä väsymyksellä ja jatkuvalla sateella, mutta joka tapauksessa sieltä oli kiva päästä pois.

Leirintäalueelta ihmisten ilmoille löytäminen oli luku sinänsä. Ajelimme pieniä kärrypolkuja ristiin rastiin peltojen keskellä pääsemättä mihinkään. Lopulta löysimme Damin kehälle seuraamalla yhtä autoa puolen tunnin ja parinkymmenen kilometrin harhailun jälkeen. Kehältä otimme suunnaksi Utrechtin ja edelleen moottoritietä kohti Bredaa. Aamupala käytiin syömässä Almkerkin paikkeilla moottoritien varrella olleessa jenkkituristien täyttämässä hotellissa. Paikka oli aivan sairaan kallis; sämpylä parilla leikkeleellä, kahvi, mehu ja kananmuna kustansi about 10 juuroa. Syöminen joka tapauksessa piristi ja paikan vessatkin olivat eri planeetalta aamuiseen kokemukseen verrattuna.

Alkuperäisenä tarkoituksena oli piipahtaa Nijmegeniin tai Gennepiin moikkaamaan yhtä mun vaihtofrendiä Bilbaosta, mutta kelit ja ryhmän hidas eteneminen muuttivat suunnitelmia. Soitin kaverille ja totesin meidän lähtevän suorinta tietä Ranskan puolelle. Brekkarin jälkeen jatkettiin motaria muutama kymmenen kilometriä ja ennen Bredaa suunnattiin Tilburgia kohti. Tähän asti oltiin käytännössä ajeltu motareita pitkin koko ajan. Nyt ne olivat taakse jäänyttä elämää… vitun jees, aika nauttia ajamisesta ja nähdä välillä vähän maisemiakin!

Yhteenveto Hollannista:

– jatkuvaa paskanhajua pelloilta

– ikävä ilmasto, sadetta ja tuulta

– töitä riittää ojankaivajille ja muurareille

Belgia puolella eka stoppi oli Turnhout –nimisessä ’kylässä’ ja yksi kaveri meinasi jyrätä mun yli mersullaan. Ajeli paskianen kävelykadun tapaisella keskustaväylällä perkeleellistä vauhtia ja kun mä koukkasin sen edestä parkkiin, vesseli ajoi muutaman kymmenen sentin päässä mun perseestä räikkä soiden. Olisi pitänyt ottaa heppu kiinni ja kouluttaa vähän. Turnhoutissa nautittiin limut ja päätettiin kiertää Belgian isot cityt ja niiden vilkas liikenne. Todellinen kartan lukeminen alkoi, kun aioimme ajaa pienempiä väyliä maaseudulla.

Turnhoutista starttasimme kohti Diestiä ja edelleen lennosta kohti Tieneniä. Tienenissä olimme varsin lähellä Euroopan ydintä eli Brüsseliä. Eipä uskoisi kuvan perusteella olevan niin keskellä kaikkea…

Tienenistä painoimme Namurin suuntaan, jossa oli aika käydä taas tankilla. Ongelmana oli löytää huoltoasema, jossa kelpasi maksuvälineeksi käteinen tai kansainvälinen luottokortti. Yleisesti huoltoasemilla kävi vain niiden omat kortit tai paikallinen pankkikortti. Tai siis miehitettyjä huoltoasemia oli käytännössä mahdoton löytää, kylmäasemia sen sijaan oli joka nurkassa. Namurista ajoimme kohti Dinantia tavoitteena päästä Ranskan puolelle. Belgiassa keitto vaikutti tyyriiltä ja Ranskassa saisi varmaan parempaa ruokaakin.

Dinant on viimeisiä kaupunkejä Belgian puolelle. Dinantin eteläpuolella oli aivan käsittämättömiä linnoja upealla vuoren rinteellä. Muutenkin reitti oli sanoinkuvaamattoman hienoa vuoristo- ja jokimaisemaa. Ajamisessa alkoi olla sellaista nautintoa, jota oli alunperin lähdetty hakemaan. Peileistä oli kiva seurata, kuinka koko ryhmän päät pyörivät kuin pöllöillä näkymiä tiiraillessa. Dinantin keskustassa oli ruuhkaa ja yksi katu – ilmeisesti lyhin reitti – oli suljettu tietyön takia. Suoraa tietä Giveniin Ranskan puolelle ei löytynyt ja suunnistamista vaikeutti vielä paikan osuminen kartan sivujen taitteeseen. Pienen koukkauksen jälkeen pääsimme lopulta oikealle tielle ja kolmen vartin hotellietsinnän jälkeen löytyi todellinen unelmapaikka ’Hotel du Commerce’ Vireux-Molhainista. Hinta oli kokonaiset 12 € /nuppi/yö neljän hengen huoneessa, suihku löytyi, vessa oli käytävällä ja pyörät saatiin lukittuun talliin. Ihanaa.

Yhteenveto Belgiasta:

– kallis maa

– paskat tiet

– ei välttämättä mun paikka

Pieni miinus tilanteessa oli se, että kylän ainoa kauppa oli mennyt seitsemältä kiinni, eli suihkun jälkeen myöhästyimme puolella tunnilla. Hotellin alakerran baarissa otimme neuvoa-antavat punkut ja aloimme etsiä ruokapaikkaa. Nälkä alkoi olemaan valtava ja vain koveni, kun kävelimme viihtyisällä, mutta aika kuolleen oloisella kylällä.

Lopulta päädyimme syömään hotellin viereiseen ’Restaurant La Vie en Roseen’. Ruoka oli aivan fantastista. Kyllä ranskalaiset tämän homman osaa. Hintaa oli saman verran kuin aamiaisella ja taso oli aivan toista luokkaa.

Aterioinnin jälkeen kaikki kylän baarit olivat kiinni ja palasimme ruokapaikkaan. Sekin oli sulkemassa oviaan, mutta suostuivat kuitenkin armeliaasti myymään meille pari pulloa punkkua ja Keikolle pari bisseä mukaan. Mentiin tarinoimaan hotellihuoneeseen ja nautittiin baarin antimista. Fiilis oli äärimmäisen rentoutunut, loistavaa. Punkkukin oli mainiota. Sänky tuntui todella mahtavalta kahden telttayön jälkeen eikä unta tarvinnut kauaa houkutella.

23.7.2002     Vireux Molhain – Laon – Soissons – Meaux – Pariisi, 254,3 km

Hienoa herätä hyvästä sängystä todella hyvin nukkuneena. Aamupesun jälkeen kipaistiin porukalla kauppaan hakemaan brekkariksi patonkia, juustoa, kinkkua, mehua, tomaattia ja jogurttia. Eväiden kanssa mentiin joen rannalle nauttimaan upeasta aamupäivästä ja hienoista maisemista. Erittäin leppoisa tapa aloittaa päivä. Hotellin alakerran baarissa otettiin Pekin ja Riitan kanssa vielä kahvit, joka oli hieman liian stydiä mun herkälle vatsalle.

Liikkeelle päästiin klo 11.30, eli aamu venyi ensimmäistä kertaa suhteellisen pitkäksi. Jostain syystä leirintäalueilla ei viitsinyt aamuisin sateessa kummemmin hengailla tai edes puoliväkisin yrittää nukkua pidempään. Nyt ei enää tuntunut olevan kiire mihinkään. Liikkeelle päästyämme ajoimme ihania pikkuteitä aluksi hieman vuoristoisessa maastossa ja lopulta keskellä kumpuilevaa peltomaisemaa läpi kymmenien pikkukylien. Muutaman kilometrin pätkä heti lähtiessä oli juuri pikeytettyä tietä. Kivet ropisivat renkaista siihen malliin, että vauhti oli tiputettava alle pariinkymppiin. Muuten ajo ja suunnistus sujui loistavasti. Keli oli todella hieno, reitti upea ja fiilis samaa luokkaa.

Matka eteni joutuisasti Pariisin koillispuolelle Soissonsiin tankkaamaan, josta jatkoimme hiljalleen vilkastuvaa moottoriliikennetietä Pariisia kohti. Tähän asti olimme ajaneet rauhallisia pikkuteitä vähäisessä liikenteessä, mutta Pariisin vaikutus liikenteen määrään ja ajokulttuuriin alkoi näkyä. Karrilla oli yhdessä ohitustilanteessa jonkinasteinen läheltä-piti-tilanne, kun yksi iso mersu hiillosti sadankahdenkympin vauhdissa Karria alle puolen metrin päästä ja oikealle kaistalle väistäminen oli työn takana kaistan ollessa täysi. 50 km ennen Pariisia koukkasimme pienemmälle väylälle tarkoituksena kiertää Pariisin eteläpuolelle johonkin junaradan varrella olevaan pikkukaupunkiin.

Pian tulimme Meaux -nimiseen kaupunkiin. Siellä liikenne oli kaaosmaista iltapäiväruuhkan aikaan ja meillä oli todellisia vaikeuksia pitää ryhmä koossa. Oikean suunnan löytäminen tuntui myös vaikealta, kun opasteita ei ehtinyt lukea. Suurin keskittyminen meni muun liikenteen seuraamiseen ja peileihin vilkuilemiseen että kaverit pysyvät mukana. Ajoimme pois Meauxista ja tulimme La Ferté-sous-Jouarreen. Siellä pääsin takaisin kartalle ja olimme päätyneet hieman poispäin Pariisista. Kävimme kylän asemalla tarkastamassa aikataulut ja junareitit Pariisin junille ja päätimme ajaa takaisin Meauxiin. Sinne tulisi Pariisista junia lähes läpi yön tiheällä aikataululla, joten se tuntui iltaa ajatellen järkevämmältä paikalta. Kello oli jo neljä, joten emme viitsineet enää ajella etelämmäs. Meaux sijaitsee muutaman kymmenen kilometrin päässä Pariisista itään ja junamatka kestäisi kohtuullisen puolisen tuntia. Sai siis kelvata.

Meauxissa pidimme ryhmän edelliskertaa tiiviimmin koossa todella vilkkaassa liikenteessä. Kaaoksen keskellä löysimme rautatieaseman kaupungin toiselta puolelta. Tommi, Karri ja Peki kävivät asemaa lähimmästä hotellista tiedustelemasta huoneita ja heti tärppäsi. Tommi hoiti meille sujuvalla ranskalla ’Hotel le Richemontista’ kahden ja neljän hengen huoneet 16 eurolla/nuppi. Hotelli oli varsin siisti, mutta huone todella ahdas. Huoneen ikkunasta näkyi asema, joten Pariisiin lähtö olisi helppoa. Fillarit laitoimme lukkoon hotellin paraatioven eteen portieerin ohjeiden mukaan. Homma oli todella jees, ruuhkassa ja helteessä pyöriminen ei enää kiinnostanut ja suihkun jälkeen bisse maittoi. Karri kipaisi kauppaan ja toi pari säkillistä olutta ja muutaman punkkupullon. Seuraavaksi ohjelmassa le Paris…

Kahdeksan maissa hipsittiin asemalle ja junamatka Paris Estin asemalle vei puolisen tuntia. Junassa pudotettiin punkut ja bisset naamaan ja varsinkin Karri alkoi saamaan ärsyttävän vauhkojurrin päälle. Gare Estiltä singahdimme metroon ja La Chanellen asemalle. Dallailtiin hetki kaupungilla ja käytiin periranskalaiseen tapaan syömässä gourmetateriat Quickissä. Viereisestä kaupasta otimme parit kaljat kantoon ja jatkoimme dallailua Seinen rantaan.

Rantakatu oli suljettu liikenteeltä ja siellä oli jonkinlaiset festarit käynnissä. Sopi meille, ihan hyvä meininki päällä. Jouduin kokeneena Pariisin kävijänä ottamaan matkaoppaan roolin ja opastin pojat Notre Damelle ja sieltä edelleen Latin Quarteriin.

Pont Neufin sillalta ihmettelimme Eiffel-tornia, vaikka Peki vannoikin sen olevan ihan muualla.

Vesseleille tuli pakonomainen tarve mennä Eiffelille, mikä olikin ihan fiksu ratkaisu. Mua ei kiinnostanut, koska se oli jo koettu. Päätin jäädä katselemaan keskustan meininkiä ja käydä parissa baarissa. Hetken pyörittyäni Peki soitteli perään. Cäbiin ei mahtunut viittä ja Peki herrasmiehenä jäi mun seuraksi kuppiloihin nauttimaan patonkia, punkkua ja pastista.

Häikäistyneet Eiffelinkävijät tulivat muutaman tunnin päästä ja päättivät valtavan urakan jälkeen ottaa halvat litran tuopit.

Les Hallesilta menimme takaisin metroon. Lippujen ostossa oli pientä ongelmaa, kun automaatti ei meinannut hyväksyä mun korttia. Pekin visa lopulta kelpasi koneelle ja päästiin Gare Estiin. Juna lähti back klo 1.01 ja matka meni varsin hilpeästi.

Asemalta hotellille lurautettiin ranskalaisten ihmetykseksi vielä pienet biisit. Huoneessa maistettin vielä yhdet kulkurin iltakaljat ja oli taas aika ottaa unta kuulaan… tällä kertaa vähän nihkeämmässä kerrossängyssä. Keikolla ja Tommilla oli taas oma morsiussänky ja pojat alkoivat viihtyä kyseisessä järjestelyssä pelottavan hyvin.

24.7.2002     Meaux – Fontainebleau – Orleans – Blois – St-Aignan – Le Blanc – St Junien, 463,5 km

Herätys oli taas tyypillinen. Huone täyttyi valtavasta farttailusta ja ensimmäisinä korviin kantautui erilaista runkkaustarinaa ja perinteistä panopuhetta. Rupesi itseasiassa jo hieman tympimään ja oma asiallinen rauha olisi ollut paikallaan. Jollain tapaa vaan tuntuu, että mehevälle pierulle nauraminen on himpun verran lapsellista. Tai ehkä mä alan olemaan vähän vanha… tai sitten tää vaan oli niitä hetkiä…?

Ulkona tuli pitkästä aikaa vettä. Aamupesun jälkeen oli haettava aamupalaa ja sellainen löytyikin hotellin lähellä olleesta leipomosta. Mittari raksutti puoli yhdentoista pintaan vielä 0,8 promillea, joten muutama tunti piti puhallella ennen baanalle pääsyä. Seuraava liikenteellinen haaste olisi löytää baana Pariisin eteläpuolelle ja sieltä oikeat väylät kohti etelää. Meauxin ympäristön liikenne vaikutti eilen aika vallattomalta, opasteista ei ollut juurikaan apua ja nyt tiet olivat vielä märkiä. Kieltämättä vähän hirvitti. Kello 12 mittari näytti nollaa, joten hoidimme checkoutin hotellista ja lähdimme tien päälle.

Löysimme hyvin Meauxista ulos ja suoraan oikealle moottoritielle. Jatkoimme Eurodisneyn ohi moottoriliikennetielle ja multa irtosi mittarin vaijeri pitkällä suoralla. Oli pakko pysähtyä seuraavalle levähdyspaikalle, että näkisi suunnilleen oman nopeutensa ja saisi viralliset kilometrit oikein kirjattua. Ajoin levähdyspaikalla vanhan pakettiautoromun vierelle ja aloin laittaa piuhaa kiinni takaisin mittaristoon. Pojat tulivat säpisemään kovalla metelillä vierelle. Taidettiin keskeyttää yhden kaverin puuhat ja yhden neitokaisen businekset. Pakun rämästä nousi ensin ranskalaissetä maireasti hymyillen ja vetoketjua kiinni vetäen. Kaveri kipitti tien yli autolleen, kaivoi salkun takaluukusta ja porhalsi teillensä. Hetkeä myöhemmin pakun perästä könysi etupenkille rehevä musta huora legot loistaen ja sytytti kynttilän kojelaudalle. Sain vaijerin kiinni ja jatkoimme naureskellen matkantekoa. Vilpittömät pahoittelumme häiriöstä, ei me millään pahalla…

Oli mahtava fiilis ajella, kun sadekin loppui. Peileissä näkyi synkkä taivas, mutta edessäpäin häämötti aurinkoisemmat kelit. Melunissa suoraan Pariisin eteläpuolella pysähdyttiin aamukaffelle. Melunista jatkoimme Fontainebleaun kautta kohti Orleansia. Rekkoja oli liikkeellä aivan sairaasti ja Orleansin jälkeen päätimme taas jatkaa pienempiä teitä. Orleansin kohdalla hieman eksyimme reitiltä, mutta oikea baana löytyi varsin jouhevasti. Rekkojen takana jurruttelu loppui Bloisissa mäkkäriaterian jälkeen. Kommenttina mainittakoon, että ohittaminen oli ryhmän koossa pitämisen kannalta vaikeaa ja ohituspaikat olivat vähissä kun tie vei jatkuvasti läpi kylien. Mäkkäriin päädyimme taas, koska kroppa alkoi puutua, nälkä vaivata ja mäkkärit ovat keskimäärin varsin siistejä ja helppoja paikkoja käydä. Normaalisti ulkomailla käydessäni en mielellään mäkkäriin mene, mutta tämänkaltaisessa reissussa se on varsin kelvollinen ja luotettava vaihtoehto tauon pitämiseen. Bloisissa ylitimme Loiren ja suuntasimme suoraan kohti etelää.

Siirryimme ’pikkutielle’ kohti Limogesia. Oli aivan fantastinen fiilis painaa menemään, asfaltti oli uudenkarheata ja tasaista, tie sopivan mutkainen eikä liikennettä juuri nimeksikään. Aijaijai, tälläistä pyöräilyn pitää olla. Tämä oli niitä hetkiä, jolloin kävi mielessä että prätkäkortin hankkiminen on paras ratkaisu mitä olen elämässäni tehnyt. Peltojen keskellä ajellessa päässä soi Hassisen Koneen ’Tällä tiellä’ ja käsi väänsi kahvaa kovemmalle, huiput mopolla olivat kuitenkin vaatimattomat 160 km/h.

Le Blancissa kävimme tankilla ja varttia yli yhdeksän saavuimme St. Junien –nimiseen kaupunkiin, joka sijaitsee Limogesista parikymmentä kilsaa länteen. Ekasta hotellista (Hotel Argos **) löytyi kahden hengen todella siistit huoneet suihkulla ja vessalla. Hintaa oli 19 €/nuppi. Nälkä oli jälleen valtava ja suihkun jälkeen lähdimme ruoan etsintään.

Aika hiljaisesta citystä löysimme kävelykadun, jossa oli pari baaria. Ruokapaikalta vaikutti eniten italialainen ’La Strada’ ja valitsimme sen ravitsemaan nälkäiset siat. Safkat olivat taas ranskalaiseen tyyliin todella mahtavat. Pojat ottivat pastaa ja itse nautin pizzan kolmella voimakkaalla juustolla ja parmankinkulla. Tämä seutu on tunnettu loistavista roquefort-juustoistaan ja täytyy tunnustaa, että kyllä ne osaavat sitä käyttääkin. Mmmmm…. Aperitiivina oli olutta ja ruokajuomana erinomaista punkkua. Kokeiltiin vielä toista kuppilaa ja pastista siellä. Väsy alkoi painaa, mutta olihan sitä aika pitkä päivä taas takanakin. Dallailimme takaisin hotellille, eikä nukkumattia tarvinnut taaskaan kauaa narrailla.

25.7.2002     St Junien – Perigueux – Agen – Condom – Auch, 370 km

Jee jee, yhdeksän tunnin unet loistavassa sängyssä. Silti silmäpussit alkoivat kasvaa. Vaikka eilisen ajofiilis oli ollut loistava, yhdeksän tunnin ajo painoi kuitenkin kropassa. Pilvet olivat seuranneet meitä, mutta varsinaista sateen uhkaa ei näyttänyt olevan. Kymmeneltä suunnistettiin kylälle brekkaria etsimään ja haettiin vaihteeksi patongit leipomosta. Otettiin vielä kylällä kaffet ja about 11.30 olimme valmiita jatkamaan matkantekoa. Alkuperäisen planin mukaan nyt olisi ollut tarkoitus painaa Bilbaoon, mutta ehdotin ryhmälle reitin lyhentämistä. Vaihtoehtona olisi ajaa Andorran kautta Barcaan ja säästää nelisensataa kilometriä. Ehdotus otettiin ilolla vastaan ja päivän matkakohteemme olisi siis Andorran suunta Ranskan länsirannikon sijaan.

St. Junienista jouduimme kiertotielle tietöiden takia. Ajoimme Nontronin kautta Perigueuxiin ja edelleen kohti Le Bugueta. Keli oli puolipilvinen ja lämpöä riitti. Ilmasto alkoi vaikuttamaan sellaiselta, jota olimme etsimässä. Pidettiin pieni tauko upeassa paikassa joen rannalla Le Buisson-de-Cussacissa. Todella idyllinen paikka ja vaikuttikin olevan karavaanarien suosima city. Matka jatkui Fumelin kautta kohti Agenia ja ilma alkoi uhkaavasti pilvistyä. Väsy alkoi painaa ja todella voimakas sadekuuro ajoi meidät Agenin mäkkäriin (taas). Keikolla oli ongelmia nähdä vuotavien silmien takia, eikä edes sade tai silmätipat tuntuneet helpottavan. Agen oli suht iso, mutta ankean oloinen city… never again. Seuraava tilanne olikin meille kaikille jotenkin tuttu, pitäisi löytää tie Condomiin…

Oikea tie löytyi melkoisen ruuhkan seasta ja taivas aukesi. Condomin kierros oli todella kostea, kuten kai asiaan kuuluukin. Vettä tuli aivan helvetillisesti ja joka jamppa kastui todella pahasti. Condomissa käytiin tankilla ja päätettiin jatkaa heti kohti Auchia. Piti kuitenkin käydä ottamassa se legendaarinen No Condom-kuvakin.

Matkalla piipahdettiin kauppaan hakemaan keitot illaksi. Jotain oli siis opittu: hotelliin saavuttaessa pahimman janon saisi tyydytettyä heti, eikä tarvitse hapuilla kaupan etsinnässä. Auchiin tultiin todella märkinä. Ajeltiin ihan viihtyisän näköistä kaupunkia hetken ympäriinsä. Toisessa hotellissa tärppäsi. Hotel Paris** oli todennäköisesti vanha bordelli, mutta siihen tilanteeseen kelpasi melkein mikä vaan. Suihkusta ei ollut tietoakaan, mutta eipä sitä enää vettä kaivannutkaan.

Huoneet olivat suht pienet, hotelli todella vanha ja kulunut. Hinta oli 16,50 € per nuppi. Hotellin mammasta (vaikutti hieman bordellin emännältä) ei saanut mitään tolkkua, kun se sonkkasi meille kovasti ranskaksi. Ei se mitään, pyörät saatiin talliin ja märät kamat pois päältä. Kello oli jo kahdeksan ja meinattiin ottaa pikku kännit.

Nappailtiin rauhaksiin huoneissa keittoa ja kympin pintaan pyörähdettiin kylille. Oli sitten reissun ensimmäinen ilta, kun ei syöty kunnolla. Nautimme baarissa vain patongit ja bisset. Kielitaito alkoi kohenemaan ja osasin tilata sujuvalla ranskalla patongin kinkulla ja juustolla. Aika jees. Baarissa saatiin ensimmäinen pieni kina aikaan. Keiko oli mahtailevalla tuulella ja sanoi, ettei mikään tunnu miltään. Tasaista paskaa koko elämä. Piestiin sitten Keikoa vähän henkisesti, mutta ei sekään tainnut tuntua miltään.

Valloitettiin vielä toinen baari ja jossain vaiheessa siirryttiin takaisin hotellille naukkaamaan pastista. Jossain vaiheessa lähti taju…

26.7.2002     Auch – Carbonne – Foix – Andorra la Vella, 258,2 km

Herätys taas tuttuun Karrin pörinään 9.30. Oli herätessä vähän känninen olo ja mittarin kalibrointi vahvistaa fiiliksen – heittäen pohjaan. Tänään saa liikkeelle lähtöä odotella vähän pidempään. Onneksi edessä on varsin lyhyt ajopäivä, Andorraan pitäisi olla vähän reilut kaksisataa jäljellä. Tie saattaisi tosin olla aika syheröistä.

Brekkari olisi poimittava viereisestä leipomosta. Siellä oli ainakin edellisenä iltana ollut todella syötävän näköinen neitokainen duunissa. Peki oli kaikista nopein ja kipaisi hakemaan patongit. Suunnittelin rauhassa reittiä päiväksi ja syntyikin aivan loistava plan: Auch – St. Sulpice-sur-Léze – Foix – Aix-les-Thermes ja loppu olisikin kiipeämistä Andorra la Vellaan. Lyhyen oloinen pätkä kartalla, mutta arvelin taipaleen olevan aika rankka.

Kahdentoista maissa ajokunto alkoi kolkutella ja alettiin laittaa edelleen märkiä kamoja päälle. Saatanan saatana, ei mikään mieltä ylentävä fiilis. Ajokeli oli ihan ok – pari pientä sadekuuroa iski lähtiessä, mutta ei niistä juuri haittaa ollut. Matka taittui aikamoisia kyläteitä Rieumesin ja Beratin kautta Carbonneen kahville. Keiko oli taas laittanut Lemminkäisen sadepuvun päälle ja mulla olikin peileissä jatkuvasti oranssi menninkäinen milloin milläkin puolella.

Carbonnesta puskettiin ripeä taival Foixiin tankille. Pyreneet alkoivat hiljalleen tulla vastaan. Tie Foixista Andorraan oli silkkaa unelmaa, todellista motoristin märkää unta. Kaikkien kynnelle kykenevien olisi koettava sama reitti, koska ei sitä osaa oikein verbaalisesti kuvailla. Maisemat olivat aivan vertaansa vailla. Liikennettä oli aika paljon, mutta pyörällä pääsi aika sujuvasti ohi.

Syheröinen tie vei ensin raja-asemalle, josta päästiin yli ilman muodollisuuksia. Oltiin kiivetty lähes 3000 metriin ja puusto alkoi loppua.

Yhteenveto Ranskasta:

– sairaan iso maa ja ihan vitusti peltoja

– ihmiset yllättävän ystävällisiä (ennakkoasenteen vastaisesti), vaikka kielestä ei alkuun tajunnut mitään

– pastista ja punkkua

Lopulta saavuimme hikisinä Andorra la Vellaan, eli kääpiövaltion pääkaupunkiin. Todella ahtaassa kaupungissa ajoimme tien sivuun ja kävin hoitamassa meille sujuvalla espanjalla hotellin. Toinen hotelli tärppäsi. Hotel Espelissä oli autotalli ja saimme kahden hengen siistit huoneet mukavuuksilla. Hinta nousi jo 25 euroon per lärvi. Vuoren yli kiivetessä pilvet olivat kaikonneet, ylhäällä kolmessa kilsassa mittari oli laskenut pariinkymmeneen asteeseen, mutta Andorrassa vuorten sylissä oli mellevät 32 astetta. Goretex-asut ovat sellaisilla keleillä aika hiostavat, joten suihku tuli enemmän kuin tarpeeseen. Perinteiseen tapaan nälkäkin oli kasvanut melkoisiin sfääreihin.

Mentiin hotellilta kylille ja syötiin ekaksi mainiot ateriat läheisessä ravintelissa. Pojat ottivat salaatit ja kaikki – siat olivat varsin kylläisiä. Keikolta tosin tuli pientä murinaa, kun rassukka luuli tilanneensa grillipihvin, mutta lautasella olikin jotain linnunluita.

Dallailtiin pääkatua pitkin ja täytyy sanoa, että vaikka Andorra paikkana on varsin makea, tulee siitä kuitenkin jotenkin teennäinen fiilis. Pääkatu on aivan täynnä pikku putiikkeja, joissa myydään viinaa, röökiä, elektroniikkaa ja kosmetiikkaa. Tulee mieleen Tallinnan-laivojen tax-free -myymälät, mutta ympäristö on toki aivan toista luokkaa. Mulla oli Auchissa levinnyt Bossin partavesiflinda meikkilaukkuun, ja sorruin ostamaan Joopia tilalle. Keikon kanssa sijoitimme vielä digitaalisiin taskuradioihin. Maassa maan tavalla… kaikkihan siellä käy shoppailemassa.

Ostettiin kaupasta tölkkikaljat ja katseltiin ihmisiä kadulla. Turisti-infosta käytiin hakemassa Artulle bussiaikataulut Andorran ja Barcan välillä. Oli ollut tarkoitus piipahtaa Andorraan vasta varsinaisella lomaviikolla Artun kanssa, mutta reitin muutos sotki vähän sitä kuviota. Sori Arttu. Kierrettiin muutamat terassit ja kömmittiin takaisin hotellille.

Hotellista löytyi mainio automaatti, josta sai myös olutta. Nautiskeltiin niistä huoneen ikkunalla ja juteltiin alakerrassa olleiden tanskalaismotoristien kanssa. Ryhmä oli matkalla Costa Bravaan ja olivat liikkeellä vähän isommilla pyörillä. Vähän ihmettelivät suomalaista alastomuutta.

Puolen yön maissa alkoi väsy painaa silmää ja tuli ilmeisesti nähtyä aika vallattomia unia.

27.7.2002     Andorra la Vella – Berga – Vic – St. Coloma de Farners – Pineda de Mar, 260,5 km

Heräilin yhdeksän maissa ja puoliunessa lähdin kävelemään hiljalleen heräilevälle kaupungille. Upean näköistä, kun aurinko alkoi hiljalleen hyväilemään vuorten rinteitä kaupungin ympärillä. Laitoin kortit postiin ja piipahdin kaffelle. Keli alkoi olemaan todella lomakelpoinen, taivas oli täysin pilvetön.

Liikkeelle lähdettiin vähän ennen yhtätoista. Andorrasta löydettiin pois ja juuri ennen rajaa mulle meinasi tulle reissun eka mälli. Pyreneillä liikkuu sairaasti motoristeja nopeilla pyörillä ilman matkatavaroita. Ilmeisesti espanjalaisia, jotka tekevät päiväreissuja vuoren yli, huvikseen ja hirveällä vauhdilla. Niitä tottui sitten väistämään kaistan oikeaan reunaan. Yhden tällaisen väistöliikkeen aikana yksi helvetin pick-up-kuski yritti blokata mut etuovellaan ja nopean väistön jälkeen oven ja mun käden väliin jäi joitain senttejä. Huh-huh.

Tulli meni taas sujuvasti läpi ja baana Espanjan puolella oli todella loistavaa. Pyreneet aukesivat mahtavaksi laaksoksi. Edelleen upea fiilis, vaikka kieltämättä ajaminen alkoi jo tympiä. Perseeseen sattui jo jatkuvasti ja ajatus oli täydellisesti jo biitsillä.

Yhteenveto Andorrasta:

– teennäinen mesta

– mielettömät maisemat

– ehdottomasti kokemisen arvoinen paikka

Cadi-vuoren läpi mentiin tunnelissa, joka oli himpun verran yli kuusi kilsaa pitkä. Tunneli maksoi 6,69 juuroa per pyörä. Tunnelin jälkeen alkoi laskeutuminen mahtavissa maisemissa.

Bergan jälkeen maisema muuttui periespanjalaiseksi kuivaksi ja pölyiseksi aavikoksi. Suunnistetiin kohti Viciä jälleen valtava nälkä vaivaten. Vicistä ei löytynyt kunnon ruokapaikkaa ja etsittiin vain oikea tie kohti Gironaa. Ekassa kylässä Vicin jälkeen oli viihtyisän näköinen kuppila ja kävimme siellä nauttimassa burgerit ja kolat. Harvoin on kokis jäillä maistunut niin hyvältä. Kuumuus oli taas aika polttava.

Seuraava pätkä oli aivan sairaan makeeta moottoriliikennetietä halki vuorten ja laaksojen. Vuorotellen ajoimme joko siltaa pitkin tai tunnelissa. Missattiin yksi liittymä ja tultiin vähän kiertäen Barcan ja Gironan väliselle N11-tielle. Urbanization Pinemarin round-about löytyi vähän sen jälkeen, kun Välimeri alkoi häämöttää tien vasemmalla puolella. Pinemarissa kierreltiin hetki kämppää etsien ja oikea huvila löytyi klo 16.15. Kilometrejä oli takana reilut 2 600 ja oli aika siirtyä reissun vaiheeseen kaksi. Mahtava tunne olla vihdoin perillä…

OSA 2 – TODO BORRACHO

Oli alkuun puhetta, ettei tästä osasta reissua raportoida kirjallisesti lainkaan. Muutama sana ja joitakin selventäviä fotoja lienee kuitenkin syytä esittää…?

27.7.2002

Kämpän olimme siis löytäneet netistä Interhomen palvelun kautta (http://www.interhome.fi). Palvelu vaikutti asialliselta, mutta silti oli pieni pelko perseessä kämpän suhteen. Netissä oli ollut vain yksi huonohko kuva luukusta ja oli täysin luotettava sanalliseen kuvailuun. Kuten sanottu, tulimme kämpälle varttia yli neljä ja avaintenluovuttajapariskunta odottelikin jo siellä meitä. Saapumisajaksi oli sovittu klo 16 –19, joten olimme hämmästyttävän täsmällisiä. Saatiin pyörät parkkiin patiolle ja umpiespanjalainen täti esitteli mulle kämpän. Se oli todella makee, ylitti kaikki odotukset. Kerroksia sisällä oli kaksi ja makuupaikkoja kahdeksan (+ Samulle sohva), pieni nurmipiha, kiva terassi ulkoilmakeittiöllä, 5 x 2 –metrinen uima-allas ja merinäkymä.

Annettiin 200 € takuufyffeä ja pienen jutustelun jälkeen pariskunta tajusi lähteä pois. Sanomattakin on selvää, että jano oli valtava ja haalareista oli päästävä eroon. Kuumuus oli polttava. Tommi, Karri, Peki & Riitta lähtivät cäbillä kauppaan ja itse asetuin kämppään pienen uinnin jälkeen. Peki lupasi hoitaa safkaostokset ja Karri otti vastuun keittopuolesta. Samoihin aikoihin Kiguli ja Arttu saapuivat kämpille… Arttu omaan tyyliinsä jo aikamoisessa maistissa. Olivat olleet kylillä jo pari tuntia.

Kaupasta tuli sitten runsaasti keittoa – balttiarallaa kahdeksan litraa kirkkaita, vodkaa, pastista, brandya, cuarenta y tresiä, giniä, neljä lavaa bisseä, viiniä. Mmmm…

Peki pyöräytti nälkäisille sioille bologneset ja itse asiassa varsin mainiot sellaiset. Lojuttiin pihalla, sulateltiin safkaa, otettiin boozea ja nautittiin…

Kympin pintaan oli aika lähteä Samua vastaan juna-asemalle. Painettiin aseman baariin ja hetken päästä Samu loikkikin aidan yli pöytään. Mielestäni hämmästyttävän reippaassa kondiksessa!? Turistiin siinä itsemme ajan tasalle muutaman bissen kera ja siirryttiin sitten viereiseen baariin muiden vesseleiden seuraan. Terassilla istuttiin ja känni alkoi olemaan kaikilla aika valtava. Itse luovutin jossain vaiheessa ja dallailin mäkeä ylös kämpille. Hiki oli valtava ja yöuinnille oli mentävä. Poikia ei kuulunut ja menin nukkumaan. Kaverit tulivat myöhemmin erissä takaisin. Karri ja Tommi olivat aloittaneet rehellisen painin baarissa (keskenään) ja joutuivat poliisien käsittelyyn. Ryhmä hajosi terassilta ja osalla oli vakavia suunnistusvaikeuksia. Kaikki ilmeisesti kuitenkin löysivät perille?

28.7.2002

Mahtava herätä, kun ei tarvii lähteä baanalle. Kämpässä oli hiljaista – tai siis valtava kuorsaus, mutta kukaan ei liikkunut. Pientä evästä, bisse ja pullo cavaa ja altaalle köllimään. Mahtavaa… siat heräilivät hiljalleen ja seurasivat vähitellen altaalle. Cavaa altaalla aamiaiseksi, tän fiiliksen takia on ajettu viikko ja vuoden odotus Malagan reissun jälkeen on palkittuJ

Biitsipäivä oman kylän rannassa edessä. Biitsillä cavat vähän kupli, mutta muuten olo oli mahtava.

Tultiin takaisin kämpille ja otettiin altaalla vähän lisää keittoa.

Kiguli, Karri, Peki, el Toro, Arttu, Sami, Keiko ja varjossa Samu. Kiitokset Riitalle hienosta fotosta.

Illansuussa oli otettava tirsat rankan päivän jälkeen. Pojat olivat lähdössä baariin ja kuulemma yrittivät herätellä. Ajan- ja paikantaju oli vähän sekaisin, enkä viitsinyt lähteä aamuiseen pakkaseen. Hätistelin pojat pois, mutta herättyäni huomasin kämpän oleva tyhjä. Ei helvetti, ne on kaikki baarissa… ei muuta kun perään. Parin tunnin etsiskelyn jälkeen yksi ryhmä sikoja löytyi ja ne paskiaiset olivat ottaneet aikamoisen mahtikännin. Arttu perkelekin lojui brittibaarin lattialla. Ei voinut lopulta tehdä muuta, kuin hommata cäbin ja viedä poitsut himaan nukkumaan.

29.7.2002

Herätys ja valmiiksi aikamoinen niitti päällä. Siitä huolimatta tänään olisi Barca-päivä. Päivitin kampauksen ja lähdettiin pienissä ryhmissä junalle. Artun kanssa herättelimme itsemme junassa Bacardi Breezerillä. Barcassa hakeuduimme katsomaan ekaksi La Sagrada Famigliaa, joka on aika mahtava nähtävyys. Negatiivisena puolena kirkossa on tien toisella puolella oleva äärettömän kallis terassi. Suunnattiin metrolla Las Ramblasille ja törmättiin muihin turistisikoihin. Yritettiin lopulta Artun kanssa etsiä kaupungista sopuhintaista hotellia, joka ottaisi meidät sisään. Jostain kumman syystä sellaista ei löytynyt ja homma meni hapuiluksi. Illalla otettiin sitten juna ja matkustettiin pari tuntia Southern Comfortin ja narkkareiden kanssa takaisin Pinedaan. Pinedan asemabaarissakaan ei enää tykätty nukkuvasta Artusta ja lopulta mutkien kautta kaikki (jopa kamera) päätyivät omalle kämpälle. Pari päivää jatkunut aika maksimikuntoa.

Barcan fotoja…

30.7.2002

Aamusta tolkku aivan poissa. Tänään ei passaisi ottaa boozea ennen kuutta, paitsi cavaa ja punkkua… vähän… ehkä. Pojat lähti biitsille ja mä, Arttu ja Samu mentiin myöhemmin perässä. Samulla alkoi kroppa vähän oireilla.

Biitsillä oli mahtava loikoilla ja maisematkin oli kohdillaan. Sieltä lähdettiin sitten baarin kautta kauppaan. Arttu ja Samu valmistelivat mahtavat safkat (huhujen mukaan mahtavat, itselleni ei maistunut). Safkan jälkeen vietettiin Vanuatun kansallispäivää: Happy Bithday Vanuatu…

Pojat pyörähtivät yökerhoon ja Artun kanssa istuttiin omalla terassilla kellon ympäri, mitä nyt jokunen kerta tuli kipaistua sisälle kämppään. Pojat tulivat jossain vaiheessa takaisin ja käytiin aika rankkoja keskusteluja terassilla. Lähes joka sialla oli tippa linssissä ja osa avautui varmaan ensimmäistä kertaa elämässään. Turistiin aamukasiin.

31.7.2002

Parin tunnin unien jälkeen kroppa ajautui taas terassille istumaan. Ajatus oli jossain muualla, veikkaisin että aika kateissa. Poltot alkoi olemaan aika kovia, mutta baskien mulle opettama kalimotxo (halpaa punkkua ja kolaa) tippui kohtuullisesti. Ilma synkkeni ja vettä alkoi ripottelemaan aika rajusti.

Pidettiin sadetta terassilla ja sinniteltiin siinä aamukolmeen, vaikka ’lomailu’ alkoi jo painaa kehossa. Mieleen alkoi hiipiä aavistus, että naapurit eivät välttämättä diganneet sioista.

1.8.2002

Kaksi päivää terassirallattelua kämpillä maksiminiitissä takana, tänään olisi pakko päästä johonkin. Uutisten mukaan Barcan esikaupungeissa oli tullut vodaa urakalla, muutamat tiet olivat poikki ja parkkihalleissa oli metrikaupalla vettä. Kuvat näyttivät aika karuilta, no bueno. Pähkäiltiin kuitenkin auton vuokraamista ja matkaa Montserratin luostariin. Oltiin autovuokraamolla varttia yli yksi, mutta siestan takia saatiin autot vasta vähän vaille neljä. Isoa autoa seitsemälle ei löytynyt, joten jouduimme ottamaan kaksi pikkuautoa. Peki ja Tommi toimivat kuskeina. Samu ja Kiguli eivät lähteneet mukaan, Kiguli kipeän varpaan ja Samu huonon hapen takia. Montserrat löytyi muutaman mutkan kautta. Vaikka darra oli valtaisa, paikka itsessään oli todella häkellyttävä. Luostari vuorten sylissä, kaiken rymyämisen jälkeen se oli todella rauhoittava ja kaunis kokemus.

Montserratin fotoja…

Takaisin tullessa ajelimme Barcan nähtävyyksiä ympäri, Montjuic, Kolumbuksen muistomerkki, Barceloneta, La Sagrada Famiglia (iltavalaistuksessa näkemisen arvoinen) jne.

Matkalla Kiguli soitteli Samun surkeasta kunnosta ja ajelimme motaria takaisin. Kämpillä olimme puoli kaksitoista ja Peki ja Keiko veivät Samun tiputukseen.

2.8.2002

Yhdentoista tunnin unet, vähän kun pystyisi vielä syömään, niin olokin varmaan normalisoituisi. Aurinko mollotteli taas kiitettävästi. Päivä ’lomaa’ jäljellä. Arttu ja Kiguli olivat menneet jo aamun hämärissä Pekin kyydissä junalle ja suuntasivat takaisin himaan. Varmasti hyvin levänneinä…

Oli ihan rentouttava biitsipäivä ilman bisseä. Peki ja Tommi palauttivat autot ja Karrin kanssa haettiin äijät vuokraamolta pyörillä. Tulihan viikonkin aikana ajettua, 3,8 kilometriä kokoon. Siivoiltiin vähän kämppää ja fiksattiin pyöriä huomiselle taipaleelle. Samukin oli jo vähän toipunut ja pystyi syömään jo hedelmiä. Ihan jees, olisi muuten aika pitkä päivä edessä huomenna Barcassa ja ikävä matka sunnuntaina junalla Malagaan.

Käytiin kylillä syömässä ja dallailtiin kävelykatua edestakaisin. Uusia kokemuksia. Kylläisinä kapusimme vikaa kertaa mäkeä ylös – ekaa kertaa selvin päin. Tälläisiä lomapäiviä voisi viettää enemmänkin. Pelailtiin vähän korttia ja otettiin muutama rauhoittava bisse. Ajoissa nukkumaan…

3.8.2002

Aamulla herätys 8.30. Masentavan huonosti nukuttu yö takana, yksi vitun perro räksytti rinteellä koko yön. Eipä ollut koirien haukuntakaan aikaisemmin paljoa häirinnyt, mutta sitten vikana yönä… Pieni viimeistelysiivous vielä luukulla, brekkari ja kamat kasaan. Keyholder-pariskunta tuli etuajassa varttia vaille kymmenen. Kaikki meni putkeen, kämppä oli kunnossa ja koko 200 € saatiin takaisin. Oli aika siirtyä matkan vaiheeseen kolme.

Yhteenveto Pineda de Marista ja ’lomaviikosta’:

– aika huonoon kuntoon itsensä saa ihan vaan alkoholilla

– perkeleesti perroja (koiria) ja dägä-dägiä (skoottereita, mopoja, yhdistävä tekijä ärsyttävä ääni)

– ihan kiva kylä, mutta ei ehkä kuitenkaan uuden visiitin arvoinen

– viehättäviä senoritoja koko rannikko täynnä

OSA 3 – TAIVAASTA HELVETTIIN JA TAKAISIN

3.8.2002          Pineda de Mar – Figueres – Portbou – Perpignan – Beziers – Séte – Montpellier – Arles – Aix-en-Provence, 515,0 km

Päivän tavoitteena (Pekin mukaan) oli Nizza. Aika kostea uni mun mielestä, matkaa Nizzaan olisi noin 650 km. Päivä vaikutti todella aurinkoiselta ja ekaa kertaa pakkasin haalarit laukkuun. Farkut jalassa lähdettiin baanalle kymmenen maissa aamulla.

Pinedasta ajoimme ruuhkanpoikasessa kohti Gironaa ja ennen Ranskan rajaa koukkasimme rantatielle kohti Portbouta pitämään aamiaistaukoa. Rantatie oli upean näköistä kalliomaisemaa ja syheröistä vuoristotietä. Kahvit ja espanjalaiset tortillat maistuivat viimeisessä espanjalaiskylässä ennen Ranskaa.

Yhteenveto Espanjasta:

• pääsääntöisesti sairaan hyvät päätiet
• aika paskaista
• upeita señoritoja
• liikenne täynnä dägä-dägiä
• jollain sairaalla tavalla diggaan Espanjasta yli kaiken

Rantatie oli erinomainen valinta kypsän moottoriliikennetien sijaan, vaikka kiertoa tulikin jonkin verran.

Fantastinen fiilis ajella serpentiiniä, tosin Karrin pyörä alkoi temppuilemaan. Perpignanin kohdalla alkoi motarin tynkä ja irtautumisliittymässä jouduin odottamaan parikymmentä minuuttia huoltotaukoa pitänyttä loppuryhmää. Karrin fillarin flekti oli paskana ja jäähdyttimen varoitusvalo paloi lähes jatkuvasti. Pelko ylikuumenemisesta painoi koko ajan ja hidasti matkan tekoa melkoisesti. Ikävä odotella, kun ei tiedä mitä perässä on tapahtunut. Keli oli todella kuuma ja se teki myös tien pinnan ikäväksi ajaa. Yksi liittymä meinasi lipsahtaa leveäksi jopa mateluvauhdilla, kun kuumuus nosti asfaltista jonkinlaista öljymäistä kerrosta pintaan ja tunne oli kuin laakereilla ajaessa. Varsinkin liittymät ja liikenneympyrät olivat todella liukkaita.

Pääsimme Narbonnen kupeeseen tankille ja hörppäsimme kylmät juomat. Liikkeellä ollessa kuumuus ei haitannut, mutta heti pysähtyessä tuntui, että goretex-takki on väärä varuste kyseiseen ilmastoon. Narbonnesta lähdimme kohti Beziersiä ja edelleen rannan kautta Montpellieriin. Beziersin jälkeen jouduttiin pahaan rannalle matkaavien ranskalaisten sumppuun. Séten biitsi on balttiarallaa 10 kilometriä pitkä upea hiekkaranta, jonka reunalla rantatie kulkee pientä kannasta pitkin. Se lienee yksi suosituimpia rantoja paikallisten keskuudessa. Väkeä oli todella paljon, etenkin kun lomakausi oli juuri alkanut. Agden kohdalla ruuhkassa Karrin pyörä alkoi taas hiipua ja kärkiryhmä – mä, Karri ja Keiko – ajettiin sivuun lisäämään siihen vettä. Perässä tulleet Peki, Riitta ja Tommi ajoivat suoraan Séteä kohti.

Lisäsimme vedet ja löysimme muut Sétestä terassilta. Séten polttavasta helteestä jatkoimme heti kohti Montpellieriä tarkoituksena ohittaa suurkaupunki mahdollisimman sujuvasti. Loistava Montpellierin kiertävä tie löytyi heti ja mäkkäripaussin jälkeen seuraava kohde oli Nimes tai tarkemmin ottaen siitä eteenpäin Rhônen varrella oleva Arles. Kello oli jo noin seitsemän ja edessä olisi vielä runsaasti kilometrejä. Matka oli edennyt hitaasti runsaan liikenteen ja Karrin EN:n ongelmien takia.

Kahdeksalta oltiin Arlesin kohdalla ja päätin ohittaa kaupungin ja jatkaa suoraan seuraavaan pikkukylään hotellia etsimään. Muilta ei hirveästi mielipiteitä kuulunut pysähtyessäni ja fiiliksiä kysellessäni. Kahdesta ekasta kylästä ei vapaita hotelleja löytynyt. Seuraavalla taipaleella poltin ensimmäistä kertaa hihat kunnolla. Keiko oli muutaman kerran tehnyt jo päivän aikana omia ajokuvioitaan ja syöksynyt ruuhkassa mun ohi ja jouduin riskillä syöksymään taas Keikon ohi, että sekin pääsee oikealle reitille. Sitten ne vitun ranskalaiset vielä ajelee koko ajan perseessä kiinni. Hermot oli aika pinnassa ja piipitys käpykylästä ja hotellien puuttumisesta oli viimeinen niitti. Seuraavan pätkän ajelin aika haipakkaa ja jälkeen jääneet kävivät eksyttyään tankilla. Odottelin Salon-en-Provencessa taas parikymmentä minuuttia ja sinä aikana ehti taas hermotkin tasaantua.

Salon-en-Provencessa meille sanottiin lähimmän vapaan hotellihuoneen löytyvän Marseillesista. Okei, se olisi lähes matkan varrella, mutta Marseillen kokoiseen cityyn ei kiinnostanut ajaa siihen aikaan illasta väsyneenä. Peki houkutteli meidät ajamaan läpi yön Monacoon. Sysipimeässä illassa ajoimme Aix-en-Provencea kohti, eikä ajaminen ollut nautittavaa. Näkyvyys oli surkea ja jonoa kerääntyi pimeän metsän keskellä kulkevalla tiellä väkisinkin. Aix-en-Provencessa kiertelimme hetken ja pysähdyin aika epätoivoisessa fiiliksessä vielä yhden hotellin eteen. Pojat kävivät selvittämässä huonetilannetta ja hotellissa oli yksi vapaa kahden hengen huone yhdellä sängyllä. Suostuivat ottamaan koko ryhmän Hotel Le Concordeen (14 €/lärvi).

Kello oli kymmenen ja matkaa oli tehty kaksitoista tuntia. Energiat alkoi olemaan lopussa ja varsinkin pimeässä ajaminen rassasi. Huoneen löytyminen tuntui lottovoitolta, vaikka ahdastahan siellä oli kuudelle. Pitkästä aikaa sai nukkua lattialla, no problem.

Bisse ja suihku maittoi ja kävimme vielä katsomassa kaupunkia. Keskustassa oli varsin eloisan oloinen kävelykatu – vähän Ramblas-tyylinen, valtavasti katukahviloita.

Illan päätteeksi kävimme vielä italialaispaikassa syömässä kalliisti, mutta ihan kohtalaisesti. Kaupunki on Ranskan suosituimpia turistialueita ja sen huomasi hintatasossa. Ranskalainen punkku oli edelleen erinomaista. Safkan jälkeen uni tuli taas vaivattomasti. Kokonaisuudessaan rankka päivä, hermoja ja persettä rassaava, mutta paljon nähtävää ja kokemista. Ilman hotellia olisi ollut kusiset paikat.

4.8.2002          Aix-en-Provence – St-Raphaël – Cannes – Nizza – Monaco – Ventimíglia – San Remo, 256,8 km

Keiko alkoi säpisemään jo puoli kymmeneltä omaan hermostuneeseen tyyliinsä. Ei se paskiainen voi olla hetkeäkään paikallaan. Pekin ja Keikon yöllinen duetto oli pitänyt unen määrän kohtuullisena. Helvetti sentään, todellinen metsurikuoro. Itse olin niin syvässä unessa, ettei se pahemmin häirinnyt, mutta Karria ja Tommia se kuulemma rassasi vähän pahemmin.

Keli oli edelleen pilvetön ja päivän suunta olisi edelleen kohti Nizzaa ja Monacoa. Puoli yhdeltätoista lähdimme liikkeelle ja ekalla huoltsikalla Aix-en-Provencen ulkopuolella pidimme pyörien huoltotauon. Asema oli sen kaltainen läävä, ettei sieltä viitsinyt kahvia tilata, mutta tankin siellä sai täyteen ja ketjut öljyttyä. Seuraavissa kylteissä luki Frejus – St. Raphäel.

Provencen läpiajo aamupäivästä oli todella nautinnollista. Fantastiset tiet ja maisemat: viinitarhoja, metsää, kallioita, vuoria ja kaikki kylpivät auringon loisteessa. Takavuosien dopingskandaalit eivät ole vieneet pyöräilyn suosiota, sillä pyöräilijöitä oli todella paljon Provencen maisemissa liikkeellä. Aamukahvit ja patongit nautimme noin 40 kilometrin päässä St. Raphäelista.

St. Raphäelista alkoi Ranskan Riviera meidän osaltamme. Toki olisi voinut kiertää vielä muutaman kymmenen kilsaa etelään St. Tropeziin, mutta emme nähneet ylimääräistä lenkkiä järkeväksi siinä helteessä. Agayssa Peki tiputti makuupussin kyydistään ja Tommi hurautti pyörällään sen yli. Meinasi kaatua yrittäessään väistää sitä…

Ajoimme koko ajan meren tuntumassa – välillä hiekkarannan reunaa, välillä kallioista vuoristotietä – joka hetkestä nauttien. Mieleen tuli väkisinkin, että siellä ihmisen on paljon helpompi olla onnellinen. Ainakin ne perkeleet näyttää nauttivan olostaan ja liikkuvan hymyssä suin.

Matkalla rantatietä St. Raphäelista Cannesiin keskinopeus oli maksimissaan 50 km/h. Cannesissa meno sitten pysähtyikin lähes kokonaan. Ranta oli varsin tukossa, mutta siitä huolimatta fiilis oli varsin hyvä.

Cannesin itäreunalla alkoi pilvistyä ja pikainen sadekuuro yllätti meidät. Ajoimme kuuroa suojaan Essolle tankkaamaan ja kylmää juotavaa hakemaan. Hiljalleen jurrattiin Cannesista Nizzaan ja pääväyliä Nizzan läpi. Hetken jouduimme ajamaan Nizzan laitakaupungilla, mutta tie Monacoa kohti löytyi varsin helposti. Nizzan ja Monacon välillä tie nousi ylös rinteelle ja maisemat olivat edelleen hulppeat.

Monacoon saavuttiin lopulta kello viisi ja otimme ekaksi pakollisen stopin Casinon edessä.

Casinolta meidät opastettiin (lue häädettiin) varsin pikaisesti, mutta ystävällisesti pois. Ajelimme formulareittiä alas tunneliin ja satamaan. Siellä nautimme halvat jäätelöt automaatista ja otimme pakollisen Monaco-foton:

Pikapuolin jatkoimme matkaa kohti Italiaa. Monacon hotellihintoihin ei sioilla ole varaa, joten ajattelimme ajaa San Remoon asti. Varoittelin etukäteen poikia dägä-dägien määrästä Italiassa, mutta shokki rajan jälkeen oli itsellekin varsin kova. Vittu ne on hulluja… ja niitä hulluja on sairaan paljon. Kuolemaa halveksuen lienee perusdägä-dägän elinehto. Pekin sanoin Ranskan liikenne oli helvetin esiaste, Italia sitä itseään.

Yhteenveto Ranskasta:

– valtaosa teistä loistavia

– unohtumattomia alueita: Provence, Riviera, tulo Andorraan, iltapätkä Loiren eteläpuolella…

– liikenteessä kusipäistä jengiä, etenkin Pariisin ympäristössä ja etelässä

Ventimigliassa Italian puolella oli karnevaalit käynnissä ja läpikulku oli tuskallista. San Remoon pääsimme 18.30. Muutaman kymmenen kilsan aikana varmaan satakunta dägä-dägää paineli ohi, vaikka joitain yritinkin seurata oppiakseni paikallista liikennekulttuuria. Hetken pyörimme San Remossa ja tokassa hotellissa tärppäsi unelmahuoneet. Hotel Sole Maresta ** saimme 25 juuroon/nuppi saimme upean penthousen isolla kattoterassilla ja merinäköalalla

Suihkun ja bissen jälkeen kävimme syömässä todella tukevasti, kunnon antipastit ja pizzat.

Ähkyssä kävelimme kaupungilla ja menimme lopulta rantakadulle ottamaan bisset ja grappaa. Väsy alkoi painaa bluesbändiä terassilla kuunnellessa. Otimme vielä toisen terassin ja lopulta puolen yön maissa tulimme aseman kiskan kautta hotellille. Kiskalta mukaan tuli bisset ja pullo vettä.

Kattoterassilla oli hieno muistella loistavaa päivää Välimerellisen tähtitaivaan alla. This is life…

5.8.2002          San Remo – Genova – Piacenza – Cremona – Asola – Castiglione d. Stiviere, Gardajärvi, 373,8 km

Puoli yhdeltätoista alkoi kuulua valtavaa nakutusta, eikä se tullut omasta päästä. Nakutukset aiheutti joku luigi, joka korjasi parveketta seinän takana. No olihan se jo aikakin herätä. Tuli pitkästä aikaa nukuttua todella hyvin – sopivasti keittoa alla, Keiko nukkui suht hiljaa ja huoneen ilmastointi oli juuri sopivan viileällä. Päivän lähtöaika venyi väkisin puoleen päivään ja tavoitteena oli ajaa Gardalle ja sen pohjoisosiin.

Eka satanen ajettaisiin motaria Genovaan ja sitten alas pienemmälle tielle kohti Milanoa. Baanalla päästiin lopulta jo puoli kaksitoista ripeiden aamutoimien ansiosta.

San Remosta lähtiessä taisteltiin dägä-dägien kanssa, kunnes motari löytyi. Autopista oli todella makea, jatkuvaa siltaa ja tunnelia, vuorta, metsää ja meri siinsi koko ajan oikealla puolella. Motarilla vauhti pysyi niin ripeänä, että ryhmä hajosi. Genovaa lähestyttäessä alkoivat valtavat ruuhkat ja kruunuksi Karrin pyörä aloitti taas temppuilunsa. Puikkelehdimme kaistojen välissä muutaman kilsan, kunnes oli pakko pysähtyä SOS-seisakkeelle heti yhden pitkän tunnelin jälkeen.

Ekaksi Tommi soitti perään ja kysyi ajo-ohjeita. Tommi oli ajanut motarilta alas meidät kadotettuaan ja ruuhkan alkaessa. Ohjeiden perusteella Tommi lähti mun ja Karrin perään.

Peki, Keiko ja Riitta olivat poistuneet motarilta vielä aikaisemmin ja puhelimessa annettujen ohjeiden avulla hekin löysivät pienelle seisakkeellemme hieman ennen Tommia. Onneksi puhelimet skulasivat, koska muuten ryhmän kokoaminen olisi ollut helvetillisen vaikeata. Mun akussa oli yksi tolppa jäljellä ja Karrin akku täysin lopussa, joten lähellä kävi…

Genovan pohjoisesta liittymästä poistuimme ruuhkaiselta autopistalta ja maksoimme 11,60 euron motarimaksun. Genovan laitakaupungilta hakeuduimme Piacenzan suuntaan tankit varsin kuivina. Gasot olivat todella lopussa ja kaikki huoltsikat olivat kiinni… maanantaina. Kiitos Italia! Pitkän etsinnän jälkeen löysimme automaatin, joka huoli meidän seteleitä ja matka jatkui kivaa vuoristotietä pikkukylään, jossa saimme aamiaispaninit ja kolat. Tarjoilijaneitokainen oli varsin viehättävä ja puhui täydellistä englantia, vaikka kovasti yritimme pärjätä alkuasukkaiden kielellä. ’Kiva vuoristotie’ jatkui Trebbia-joen laaksoa ja maisemat olivat jälleen henkeäsalpaavat.

Syheröinen serpentiinitie jatkui lähes 80 kilometriä ja alkoi kieltämättä painaa. Rankkaa tietä ajaa, mutta niin ihanaa! Muutaman kerran oli pysähdyttävä jaloittelemaan ja haukkaamaan happea.

Rivergarossa juuri ennen Piacenzaa oli pakko pysähtyä kauppaan hakemaan kylmää juotavaa. Pieniä pilvisiä hetkiä lukuunottamatta lämpötila oli kolmenkymmenen pinnassa. Piacenzan jälkeen tie helpottui ja suuntasimme Cremonan ohi kohti Mantovaa. Genovan ruuhkat hautasivat haaveet ajaa Milanon kautta. Toisaalta eipä sinne olisi uskaltanut mennäkään, San Remossa oli jo hurja liikenne ja Milano on moninkertaisesti isompi. Siellä olisi menettänyt surmansa.

Ennen Mantovaa poikkesimme pääväylältä sivutielle etsimään sopivaa kylää ja hotellia. Kello oli jo yli seitsemän illalla. Asolassa suht lähellä Gardaa oli yksi hotelli, mutta sieltä ei löytynyt tilaa kuudelle. Jatkoimme etsintää Gastiglione della Stiviereen kymmenen kilsaa Gardasta etelään ja puolen tunnin pyörimisen jälkeen saimme huoneet Hotelli Lidosta, 30 €/nuppi kahden hengen huoneissa. Hotelli ei ollut mikään helmi, mutta kovinkaan paljon pidemmälle ei olisi viitsinyt enää ajaa. Ja todennäköisesti Gardalla hinnat olisivat nousseet. Olimme kuitenkin vielä turistialueen ulkopuolella. Päästyämme huoneisiin Karri ja Tommi syöksyivät etsimään kauppaa. Etsintä ei tuottanut tulosta ja ekat bisset otimme suihkun jälkeen hotellin baarissa. Pitkän päivän jälkeen oli taas aika etsiä ruokaa. Alkukantainen vaisto tai jotain, mutta ruokaa teki mieli.

Kuolleen oloisessa kylässä ei ollut kuin muutama baari auki ja niissä ei tarjoiltu ruokaa. Pienellä tuurilla löysimme hiljaiselta kujalta upean terassin ja ravintolan nimeltä ’Industria Caffé Regina’.

Siinä ravintola, jota voin hyvällä omallatunnolla suositella. Hinta-laatu-suhde oli eittämättä koko reissun ylivoimaisesti paras. Loistavan ruoan lisäksi palvelu oli äärettömän ystävällistä menemättä kuitenkaan nuolemiseksi ja ympäristö oli todella miellyttävä. Laatu oli fantastinen ja hinta kohtuullinen. 15 eurolla sai mahtavan pizzan, runsaasti punkkua, tuopin ja fantastisen jälkiruokadrinksun.

Jälkiruokadrinksu… Peki kutsui sitä scrappinoksi, mutta todellinen nimi lienee aivan toinen. Ainakaan Peki ja tarjoilija eivät löytäneet yhteistä kieltä, vaikka pöytään lopulta tuotu neste kuulemma oikeaa olikin. Oikea nimi jääköön arvoitukseksi – maittavaa kuitenkin. Peki tyrkytti ’scrappinon’ ’oikean’ reseptin, olkaa hyvät: vaniljasorbettia, sitruunavodkaa, helmeilevää puolikuivaa viiniä (prosecco), puolen sitruunan mehu. Ainekset sekoitetaan ja laitetaan hetkeksi pakastimeen. Peki sanoi juoman olevan vatsaa aterian jälkeen rauhoittava ja siinä veitikka oli sataprosenttisen oikeassa.
 

Ruokailun aikana alkoi salamoimaan ja jälkkäridrinksujen aikana vettä alkoi satamaan tosissaan. Jouduimme siirtymään katetulta terassilta sisätiloihin, kun viimakin yltyi. Rae- ja ukkoskuuro kesti noin vartin ja odotellessa otimme litran talon maittavaa sauvignonia (5,70€/l). Sateen tauottua tallustelimme kilometrin takaisin hotellille. Ukkonen oli siirtynyt ylitsemme pohjoiseen Gardalle päin. Kävellessä pelotti kuuron mahdollisesti aiheuttamat tuhot huoneissamme, koska jätimme ikkunat auki. Tuhot olivat Karrin märkää patjaa lukuunottamatta varsin vähäiset. Märehdimme hetken mainiota oloamme ja pähkäilimme, kuinka vaiherikas päivä oli ollut… taas kerran.

6.8.2002          Castiglione di Stiviere, Gardajärvi – Riva di Garda – Trento – Bolzano – Brenner – Steinach am Brenner (Tirol), 284,1 km

Yöllä sade paheni eikä ukkoselta meinannut saada nukuttua. Lisäksi yksi jurrinen dägä-dägäilijä päristeli alkuyöstä hotellin pihaan, könysi meidän viereiseen huoneeseen ja ilmeisesti sammui – poppi kybällä. Karri olisi varmaan lopettanut kyseisen teinin, jos olisi päässyt sisään sen huoneeseen. Ehkä paras kaikille, että ovi oli kuitenkin visusti lukossa, eikä kaveri herännyt kolkutteluihin!

Aamulla oli vähän väsynyt fiilis ja ulkona ripotteli edelleen vettä. Herättiin ysiltä ja taivas oli kauttaaltaan todella harmaa. Sateesta huolimatta olisi lähdettävä liikkeelle, koska sateen loppumisestakaan ei ollut toivoa. Sateen positiivinen puoli: dägä-dägiä ei ole liikkeellä ja muutenkin Gardan liikenne on varmaan hiljaisempaa, rantatien liikenne voi jopa edetä. Tosin oma eteneminen on märällä asfaltilla hitaampaa. Matkaan oli tarkoitus lähteä Gardan biitsien kautta ja sieltä kohti Itävaltaa. Päivän tavoitteena oli Innsbruck. Liikkeelle päästiin kymmeneltä.

Gardalle oli kymppi matkaa ja rannan tuntumassa iski todellinen liikennetukos rankassa vesisateessa. Tarkoitus oli ajaa Gardan itäreunan biitsitietä, mutta alkupätkä oli markkinoiden takia suljettu. Onnea vaan markkinoille, sellaisella kelillä turistit ryyppää hotelleissaan – niin minä olisin ainakin tehnyt, ellei olisi tarvinnut edetä. Teimme tiesululla ukemin ja suuntasimme länsirannalle. Niin tuntuivat tekevät varsin monet muutkin ja saimme taas tutusti poukkoilla jonon ohi keskiviivaa. Sadekelillä se on vielä vähemmän miellyttävää kuin yleensä.

Maisemat länsirannalla olivat kelistä huolimatta mahtavia ja erityisesti jäi mieleen järven viehkeän turkoosin värinen vesi.

Gardan näköiseen paikkaan voisi hyvin mennä joskus viikon rentouttavalle lomalle, ei välttämättä millekään sikareissulle.

Pohjoisrannan cityssä Riva di Gardassa pysähdyimme aamiaispizzalle. Kilsoja oli takana 75 ja kello oli jo yksi. Kolme tuntia aikamoista taapertamista!

Rivassa sade hellitti, mutta tihkusade alkoi taas matkalla Trentoon. Muuten tie oli aivan fantastinen ja näkymät paikoin sanoinkuvaamattomia. Alkaa kuulostaa varmaan jo itsensä toistamiselta, mutta kaikkiin paikkoihin eivät vain sanat riitä. Heti Rivan pohjoispuolella oli muutama upea, kapea, jyrkkäseinäinen laakso ja pohjalla kierteli pieniä puroja yhtyen välillä pieniksi lammiksi. Fantastico!

Väylä Trentosta Bolzanoon oli jo kypsemmän näköistä baanaa, mutta rekkakuskien keikistelevät mustat pikku namupalat piristivät teiden varsia. Mikäs siinä oli maalaispojan ajellessa. Peki pudotti taas makuupussin kyydistä ja pojat poimivat sen mukaan. Saatanan tunari, Pekka – sun pitäisi olla kokenein pakkaaja…

Bolzanossa homma meinasi harhailuksi, kun opasteet Itävaltaan ei-motarin-kautta olivat todella puutteellisia. Kiersimme koko kaupungin kehätietä pitkin ja palasimme kaupungin läpi käyden samalla tankilla. Kartan sivun vaihtokin oli tekemättä, joten lennosta oikean tien löytymiseen ei ollut toivoakaan. Bolzanon keskustassa oli juuri pahin iltapäiväruuhka ja sen lisäksi kaupungin kaikki valot olivat vilkulla. Aikamoinen kaaos päällä, eikä meillä ollut oikein hajuakaan suunnasta. Lähdin seuraamaan yhtä dägä-dägä-ammattilaista ruuhkassa ja pojat seurasivat perässä. Eteneminen nopeutui ja hetken päästä löytyi kyltit Brennero/Brenneriin. Risteys meni ensin ohi, mutta nopea koukkaus autojen seassa vei meidät oikealle tielle. Innsbruckista ei kylteissä ollut hajuakaan, mutta Brenner on Italian ja Itävallan rajakylä. Se on antanut nimensä legendaariselle Brennerin solalle, joka lienee Euroopan vilkkaimmin liikennöityjä väyliä.

Tie Brennerin solassa oli mahtavaa, mutta sade ja sen aiheuttama liukkaus teki ajamisesta kuitenkin hieman epämiellyttävää. Lisäksi solassa oli voimakkaasta matalapaineesta johtuen valtava pakokaasun haju. Itävallan puolella sade vielä tiheni entisestään ja tie alkoi lainehtia.

Yhteenveto Italiasta:

– miellyttävä kulttuuri

– upeita kissoja

– loistavia pizzoja

– todellinen dägä-dägä-helvetti

Jyrkässä alamäessä suoralla tiellä multa lähti hiljaisessa vauhdissa etupyörä alta ja pystyssä pysymisen mahdollisti vain molempien jalkojen refleksimäinen maahanlaitto. Pysähdyttiin lopulta seitsemän aikaan illalla rajan jälkeen ensimmäiseen kelvollisen kokoiseen kylään, koska Innsbruckiin jatkaminen olisi ollut liian iso riski. Tien liukkauden lisäksi ryhmä alkoi olla turhan väsynyttä ja märkää, joten jatkamisessa ei olisi ollut mitään mieltä.

Olimme parinkymmenen kilometrin päässä Innsbruckista Steinach am Brennerissä, ja majapaikan löytymisessä kävi jälleen kerran valtava flaksi. Me muut manasimme sadetta parkkiksella keskustassa, kun Peki kierteli kylää pyörällä gasthausia etsien. Kymmenen minuutin kiertelyn jälkeen Peki ja Riitta hakivat meidät ja opastivat porukan ”Frühstücks-Pension Waldheimiin”.

Saimme 25 eurolla/nuppi mahtavan isot ja tyylikkäät huoneet hienoilla maisemilla, aamupalan, pyörät talliin ja ajovehkeet kuivumaan pannuhuoneeseen. Aivan täydellistä sen hetkiseen fiilikseen. Kuuma suihku, stroh ja wienerschnitzel odottivat…

Käveltiin kylälle sateessa gasthausin sateenvarjojen kanssa. Peki ja Riitta olivat löytäneet miellyttävän pikkubaarin.

Stroh-kaakaon jälkeen täydellistä englantia puhuva paikallinen baarimestari opasti meidät ’Hotel Postin’ ravintolaan mahtaville wienerschnitzeleille. Olimme tarjoilijalle helppoja asiakkaita: 6 x stobe, 6 x wieninleike, 2 x 5 x jekku, 6 x stobe.

Kylläisinä menimme vielä seuraavaan baariin. Karri, Keiko ja Peki jäivät baariin istumaan, turisemaan ja katselemaan vähän pidemmäksi aikaa. Riitta painoi suoraan  nukkumaan ja Tommin kanssa pähkäiltiin huoneessa muutaman bissen kera reissua kokonaisuudessaan.

Ryhmä oli koossa viimeistä iltaa, sade jatkui ulkona, olo oli varsin täyteläinen…

7.8.2002 – 10.8.2002 El Grupo Peki, Steinach – Vantaa

European tour Peki& Riitta, Härkä ja Keiko osuus

Keskiviikko 7.8.2002

Lähtö Steinach Tiroli

Reitti Steinach, Insbruck, München ja sitten Hof.

Kilometrejä yhteensä noin 473 km.

Matka sujui joutuisasti vesisateessa ajaen autobahnoja pitkin. Ajojärjestys oli normaali eli minä ensin sitten Härkä ja Keiko viimeisenä ja aina välillä vierellä edellä ja takana. Ensimmäinen pysähdys n. 70 km ennen Münchenia tankkaus ja sämpylät huoltoaseman grillistä ja vesisateen lakkaamisen odottamista, koska tiellä vettä paikoittain n. 5 cm ja ajaminen kävi aika tuskalliseksi. Siitä sitten lähdettiin ja normaaliin Keski-Euroopasta totuttuun tyyliin vedettiin autojonojen ohi keskellä (pientä ruuhkan poikasta oli havaittavissa). Münchenin jälkeen tie oli suhteellisen kuiva ja muutaman piristävän vesiryöpyn jälkeen saatiin ajaa melkein kuivina Hoffiin asti, jossa päätettiin yöpyä. Hoffissa (vanha itäsaksalainen kaupunki) ajelimme ensin jonkin aikaa edestakaisin ja kävimme parissa hotellissa kysymässä yösijaa ja löysimmekin sellaisen kaupungin keskustasta. Kahden hengen huone aamupalalla maksoi 77 euroa. Ei muuta kuin pyörät talliin (talli oli ilmainen) ja huoneisiin ja suihkuun. Huoneet kohtuullisen hyviä ja WC/ suihkutilat erinomaisia. Suihkun ja vaatteiden vaihdon jälkeen lähdettiin poikien kanssa  (Riitta myös mukana) etsimään ruokailupaikkaa ja päädyimme kreikkalaiseen ravintolaan Härän suosituksesta. Täällä nappasimme ensimmäiset oluset ja kreikkalaiseen tyyliin aperitiiviksi ouzot. Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi eikä se ollut hinnalla pilattu, oluet ja safka oli n.10 euroa / ukko paitsi Riitalla joka joi kaksi olutta. Ouzot tuli talon puolesta ennen ja jälkeen safkan. Kylläisinä lähdimme dallaamaan Hoffin keskustaan pienessä tihkusateessa ja kävelimme keskustan ympäri ja ihmettelimme missä kaikki ihmiset oli, keskusta tyhjä huom. keskiviikkoilta, tuli mieleen aikaisemmat matkani DDR:ään 80- luvulla ja sen aikaiset tyhjät kadut illalla. Huomattuamme että Hoffissa ei iltaelämä paljon hetkauta päätimme kävellä takaisin hotellille ja pojat (Härkä ja Keiko) kävivät hakemassa paikallisesta imbisistä muutaman tölkin olutta menimme sitten hotellille. Aamulla runsaan aamupalan jälkeen kävimme hakemassa pyörät tallista ja päätimme rykästä kertaheitolla suoraan Rostockiin Berliinin kautta.

Torstai 8.8.2002

Lähtö Hof reitti Berliinin kautta Rostockiin.

Kilometrejä tuli matkasta n.512 km ja sitten vielä Rostockissa harhailut 82 km päälle.

Päivä alkoi tuttuun tapaan tihkusateessa kun suunnistimme bahnalle. Sade hellitti jo sadan kilometrin ajon jälkeen sujuvasti luvittiin autojen välissä ja tapahtumaköyhän matkan jälkeen saavuimme Berliinin outer Ring roadille josta lähdimme suunnistamaan Rostockiin. Berliinissä kävimme syömässä MacDonaldsissa hampurilaiset ja sitten taas matkaan. Kuten edellisenä iltana olimme päättäneet aikomus oli ajaa yhtäkyytiä Rostockiin ja etsiä sieltä hyvä ja halpa hotelli tai Zimmer frei paikka ja viettää iltä mukavasti. Matka sujui hyvin ja Riitta vaihtoi Keikon kyytiin n.100 km ennen Rostockia. Tässä vaiheessa Keiko omaan poikamaiseen tyyliinsä vetäisi Riitan kanssa kaasun pohjaan jätti meidät Härän kanssa ajelemaan omia aikojamme. Härän kanssa saavuttiin sitten Rostockiin ja ajettiin suoraan satamaan katsomaan mistä laiva lähtee Perjantaina ja myös etsimään Keikoa ja Riittaa, kuten arvata saattoi Keiko ja Riitta olivat ajaneet eri liittymästä ulos ja eksyneet meistä, onneksi puhelimet on keksitty ja soitto Keikolta että odottavat BP:n pihalla ensimmäisessä liittymässä keskustaan päin. Härän kanssa lähettiin ajelemaan sinne ja löydettiinkin kadonneet lampaat. NYt alkoi sitten meidän karvaralli Rostockissa ja majapaikan etsiminen. Rostocki tuli tutuksi eikä yösijaa löytynyt ja syykin siihen selvisi kun olimme satamassa jossa mainostettiin Rostockin Hansa Sailia eli paikallisia meripäiviä. Kävimme varmaan k.o Kaupungin jokaisessa vähänkin potentiaalisessa majapaikassa kysymässä yösijaa mutta joka paikka oli täynnä. Ajoimme jopa n.20 km kaupungin ulkopuolelle mutta sieltäkään ei löytynyt mitään. Illan hämärtyessä päätimme etsiä ruokailupaikan ja miettiä yön suunnitelmia ajaminen alkoi jo vähän kyllästyttää. Menimme pieneen maalaisravintolaan syömään ja miettimään mitä tehtäisiin. Syötyämme tulimme siihen tulokseen että käydään huoltsikalta hakemassa vähän pussikaljaa ja jägermeisteria ja mennään satamaan bussikatokseen nukkumaan. (Paikka oltiin Härän kanssa jo kaukoviisaasti käyty tsekkaamassa etukäteen). Satamassa pyörät parkkiin ja makuupussit mukaan ja eiku tekemään leiriä bussikatokseen.

Teltat ja makuualustat alle ja makuupussit päälle oluset ja jekut pöydälle ja viettämään leirielämää Rostockin uberseehafenissa. Härkä ja Keiko väsähtivät heti alkuunsa ja kävivät nukkumaan Keiko vielä kypärä päässä.

Minä ja Riitta juteltiin sitten siinä yhteen asti yöllä ja tuli se jekkupullo ja pari 0,5 tölkkiä myös tyhjennettyä. Sopivasti unijuomaa ja ei muuta kun makuupussiin ja unten maille. Aamulla herätys jotain 8.00 ja sitten suihkuun ( satamassa erillinen rakennus jossa voi käydä WC:ssä ja suihkussa iloinen yllätys). Muutenkin yö oli lämmin ja paikka oli suojaisa ja kuiva parempi kuin leirintäalue. SUOSITTELEN. Lisäksi majoittuminen oli ilmaista. Eli Uberseehafen ja Silja Linen terminaalin edessä oleva bussien odotuskatos. Haittapuolena voi sanoa että Härkä ja Riitta väittivät että minä ja Keiko kuulemma kuorsattiin joka häiritsi heidän uniaan.

Perjantai 9.8.2002

Virkistyneenä hyvin nukutun yön jälkeen päätimme lähteä kaupungille ja ennakkosuunnitelman mukaisesti kiertämään autoliikkeitä ja pyöräliikkeitä, ensiksi kuitenkin satamaan kattelemaan paikallista meripäivä touhua. Satamassa pyörät parkkiin ja dallailemaan purjelaiva alueelle, itseäni kiinnostavia kohteita oli ainoastaan yksi eli paikalta löytyi betonista rakennettu laiva.

Muuten anti oli aika köyhää ja lähdimmekin aika pikaisesti paikalta ja etsimään lounaspaikkaa. Paikka löytyikin ja siellä Keiko sai oluset syliinsä ja kohtuullisen hyvää ruokaa. Muutaman autoliikkeen ja pyöräliikkeen kierrettyämme päätimme lähteä takaisin satamaan ja odottamaan laivan lähtöä.

Satamassa käytiin olusilla ja sitten 17.30  sujuvasti laivaan ja siellä tavarat makuupaikoille ja sitten SAUNAAN. Härän ja Keikon kanssa saunottiin pari tuntia ja juotiin muutama SIIDERI nannaa kolmen viikon katkon jälkeen. Saunan jälkeen muutama siideri myymälästä ja sitten kattelemaan Finjettiä, surkea laiva, meno oli vaisua eikä sytyttänyt ketään. Valopilkkuna voidaan mainita että pubissa soittanut ja laulanut Trubaduuri oli loistava sitä kuuntelimmekin puoleen yöhon asti.

Väsymys alkoi jo painaa silmissä ja jouduinkin ohjaamaan Härän jolla väsymys painoi jo kohtuullisesti nukkumaan ja siitä lähdimmme sitten jokainen makuulle. Keiko kävi viellä discossa mutta tuli sieltä takaisin jo puolen tunnin kuluttua ja jo edelliseltä laivamatkalta tuttuun tapaan änkeytyi minun viereen kuorsaamaan. Ei sentään tällä kertaa yrittänyt ängetä samaan makuupussiin vaan tyytyi nukkumaan aurinkolasit päässä siinä vieressä.

Lauantai 10.8.2002 

Aamulla nukuttiin pitkään ja sitten mentiin dallailemaan ympäriinsä kuluttamaan aikaa. Härkä ja Keiko meni syömään laivan pihvipaikkaan ja minä ja Riitta buffetti ravintolaan. Helsingin lähestyessä kävimme vielä Tax freessä hakemassa pakolliset pullon kirkasta ja tupakit sekä laatikollisen olutta. Finjet tuli Helsingin katajanokalle klo.18,00 ja ulostautuminen sujui mallikkaasti, pyörät pääsi ensimmäisenä. Katajanokalla heitimme morot Härälle ja Keikolle ja suunnistimme tuttua ja turvallista Tikkurilaa kohti. Kotona olimme klo.19,15 ja kilometrejä kertyi runsaat 20 km. Samantien kävin hakemassa tyttäreni Sannan ja loppuviikonlopun vietimmekin sitten leikkien kotia Riitan ja Sannan kanssa. Sunnuntai meni korkeasaaressa ja valmistautuessa töihin. Mukava ja kokemusrikas matka, hyvät kaverit ja Riitankin kanssa pahemmilta konflikteiltä vältyttiin vaikka oli ainoa nainen matkassa ja vielä kyydissä.

T:Peki

7.8.2002          Steinach am Brenner – Innsbruck – Salzburg – Linz – Freistadt, 383,8 km

Herätyskello soi 8.45 ja könysimme alakertaan katettuun aamiaispöytään. Pelkästään meitä varten oli tehty perinteinen saksalaistyyppinen aamiainen: kahvia (aika kauheata sellaista), mehua, munia, sämpylöitä, marmeladia, leikkeleitä, juustoa. Sehr gut, vaikka ruokahalu ei aivan kohdillaan ollutkaan. Aamiaisen jälkeen palasimme yläkertaan lepäilemään vielä hetkeksi.

Elpymisen jälkeen oli vuorossa pyörien huolto; ketjujen rasvaus, pientä puhdistusta, pakkailua, jne. Baanalle lähdettiin kello 11.30. Heti kun istuttiin pyörien päälle, vettä alkoi taas ripotella. Johan se perkele ehti muutamaksi yön ja aamun tunniksi tauotakin. Juuri ennen Innsbruckia vettä tulikin sitten jo tosissaan. Sisääntulotiellä juututtiin vielä ruuhkaan ja pyörähdettiin heti jonon alettua levähdyspaikalle. Ryhmän oli aika erota. Peki, Riitta, Keiko ja Tommi pyörähtivät hyvästien jälkeen kaupungista poispäin ja motarille Müncheniä kohti. Karrin kanssa suunnattiin jonojen ohi Innsbruckin keskustaan ja sieltä vaiston varassa etsimään Salzburgiin vievää tietä.

Itävaltalainen opastesysteemi on aika hanurista ja suunnan löytäminen kaupungista oli suht vaikeaa. Pysähdyimme kuitenkin ottamaan turistikuvat citystä.

Motareille löytyy kyllä opasteet, mutta päätäpä kokeilla jotain vaihtoehtoreittiä… Pyörimme kaupungilla hetken aikaa ja huomasimme, kuinka kahdestaan kulkeminen on huomattavan paljon helpompaa – etenkin paskalla kelillä ja vilkkaassa liikenteessä. Muutamissa risteyksissä kaupungilla oli todella liukasta veden taas lainehtiessa tiellä. Salzburgin tie löytyi ja ajoimme maantietä joen varrella tuhansien kylien läpi. Vajaa tunti Innsbruckin jälkeen sade taukosi ja päästelimme kunnolla menemään. Matka eteni pitkästä aikaa kunnolla. Pysähdyimme ennen St. Johann im Tirolia tankille ja tankkauksen aikana taivas taas aukesi. Pidettiin katoksella hetki sadetta ja nautittiin kokikset.

Seuraavat pätkät olivatkin sitten helvetillisiä. Lämpötila alkoi laskea, vesisade yltyi ja yltyi, kädet kastui ja alkoivat kohmettua, pyörä ei tahtonut pysyä märällä alla ja näkyvyys oli himpun verran yli nollan. Esteri ja Tiroli ovat varmaan sisaruksia, ainakin niidet perseet toimii samalla tavalla! Ja me oltiin muka lomalla, ens kerralla mä lähden Saharaan pyöräreissulle!

Samalla missattiin varmaan Euroopan upeimpia maisemia. Vuorista ei nähnyt hevon vittua, kun pilvet olivat silmien tasalla ja kaikki energia ja keskittyneisyys oli käytettävä tiellä pysymiseen.

Tultiin Salzburgiin ja ajeltiin ympäri kaupunkia etsien mäkkäriä lämmittelyä ja einehtimistä varten. Kaupunki ja etenkin sen vanha keskusta vaikutti todella viehättävältä, mutta eipä ollut paljon iloa niissä fiiliksissä. Mäkkärikin löytyi noin neljän maissa ja saimme vähän tarvitsemaamme ravintoa ja lämpöä. Kävin vessassa sulattamassa käsiäni lämminilmapuhaltimen alla. Se jeesasi hetkeksi.

Salzburgista ei taas tuntunut löytyvän sopivia opasteita ja menimme suosiolla motarille. Oikean tien löytäminen olisi vaatinut aikamoista kiertelyä kylillä, eikä ylimääräinen pörräily juuri sillä hetkellä oikein huvittanut. Motarilla köröteltiin yhdeksääkymppiä kohti Wieniä ja Linziä. Motarinkin liikenne jumitti välillä tietöiden takia. Näkyvyys oli edelleen mitätön, kylmä kalvoi käsiä ja vähitellen koko kroppaa… silkkaa helvettiä. Yksi autokin oli livauttanut ojaan hetki meidät ohitettuaan, onneksi ilman pahempia vahinkoja. Ajeltiin lähinnä oikeaa reunaviivaa pitkin. Välillä pelotti etenkin Karrin puolesta, kun sen takavalo ei toiminut ja rekkoja oli aika paljon liikkeellä. Kiukulla ajettiin kuitenkin ohi Linzin ja motarin loppuun asti. Pummilla tietysti, mutta ei jaksettu asiasta juuri välittää. Itävällassa pitäisi maksaa jonkinlainen tietulli/vero, joka lienee noin neljä euroa/vuosi.

Linzin jälkeen oli vielä muutama kymmenen kilometriä Freistadtiin, joka oli päivän tavoitekohteemme. Freistadtista olisi Tshekkiin enää toistakymmentä kilometriä ja Prahaan noin kaksisataa. Viimeinen taival oli erityisen ikävää ajaa, vaikka sade alkoi jo hieman hellittää. Mutkaisella tiellä oli kerros vettä uudehkon asfaltin päällä ja mun takarengas alkoi olemaan aika sileässä kunnossa. Pitoa ei siis juurikaan löytynyt ja ajo meni välillä aikamoiseksi mateluksi. Saavuimme Freistadtiin seitsemän jälkeen ja kaupunki oli pienehkössä kaaoksessa. Tulva oli sekoittanut kivan pikku cityn, kun läpi virtaava pieni puropahanen tulvi yli äyräidensä. Puro on yksi Vltava-jokeen johtavista pikku-uomista, jotka aiheuttivat lopulta pahimmat tulvat Euroopassa 500 vuoteen. Nice! Freistadt vilisi brankkareita ja poliiseja, ja juuri ennen kaupunkia yksi pieni lampi oli levinnyt jo päätien yli viereiselle pellolle.

Enempiä kiertelemättä mentiin ensimmäiseen löytyneeseen hotelliin. Neljän tähden hotellissa oli aika karhea hinta 77 €/huone. Kipaisimme huoltsikalle hakemaan evästä illaksi ja yritimme löytää edullisempaa majapaikkaa.

Etsintäponnistelut jäivät vaisuiksi. Useimmat teistä olivat suljettuja, joten menimme siihen ensimmäiseen hotelliin (Hotel Gasthof Deim****).

Uitettuina sikoina kirjauduimme sisään ja roudasimme kamat huoneeseen. Pyörät saimme sateelta suojaan hotellin porttikäytävään. Huoneeseen kirjautuessa kello olikin jo yli kahdeksan. Karri joutui vielä säätämään puhelimessa luottokorttiongelmien kanssa, mutta periaatteessa fiilis oli huoneeseen päästessä aika jees.

Edessä olisi ehdottomasti kalsarikänni-ilta, koska ei juuri löytynyt mielenkiintoa astua enää ulos. Hotellihuoneen ikkunasta oli kiva seurailla härdelliä.

Kuuman suihkun jälkeen oli hieno painua kalliiden peittojen väliin, avata telkkarista (ekasta hotellissa toimivasta) yleisurheilun EM-kisat ja ottaa sisäisesti lämmittävää strohia. Muutama bisse ja varsin tiukka rommi pelastivat muuten niin vittumaisen päivän, nyt oli ensimmäisen kerran lämmin. Taju lähti puolen yön maissa?

8.8.2002          Freistadt – Cesky Krumlov – Ceske Budejovice – Tabor – Praha

Heräiltiin puoli ysin maissa ja könyttiin vähän kohmeloisina brekkarille. Loistoaamiainen, mutta mitä muuta sitä voi neljän tähden hotellilta odottaakaan. Ravintolaan tullessa ja aamupalaa keräillessä oli vähän sellainen fiilis, että kuka tai mikä ei kuulu joukkoon. Pari sikaa verkkareissa ja pienehkössä krapulassa soluttautui vanhemman puoleisten keskieurooppalaisten tyylikkäästi pukeutuneiden hienostorouvien ja –herrojen sekaan… yllätyksekseni meitä kuitenkin tervehdittiin ystävällisesti sekä henkilökunnan että muiden asiakkaiden puolelta. Ja myös palvelu pelasi. Ravintolasali oli upea, kaupungin paraatipaikalla puiston reunalla ja koko seinä ja puoli kattoa ikkunaa. Miellyttävä tapa aloittaa päivä.

Aamiaisen jälkeen mentiin kylälle katsomaan tulvan jälkiä, kun sadekin oli tauonnut. Siellä oli muitakin ihmettelemässä sateen jälkiä, todennäköisesti koko lähiseutu liikkeellä. Puiston läpi mennyt oja oli kasvanut joeksi ja varsinaisen joen ylittänyt silta oli täysin virran vallassa.

Hieman ihmetytti palomiehien toiminta. Sillalle oli kaatunut puu ja kymmenkunta vapaapalokuntalaista yritti tunaroida sitä nosturin kanssa pois sillalta tai takaisin tulvansuojaksi. Mun mielestä niillä olisi ollut tähdellisimpiäkin tulvanpysäytystehtäviä, mutta mähän olen vaan turisti ja tulvajutuissa aivan noviisi.

Hetken niitä tolvailuja ja tietyllä tapaa traagisia mullistuksia seurattuamme palasimme hotellille lepäilemään hetkeksi. Pienen köllöttelyn jälkeen ajokunto alkoi kolkutella ja baanalle lähdettiin kello 11.

Tiet olivat edelleen märkiä, mutta vettä ei enää tiputellut – vain muutamia satunnaisia pisaroita. Hotellin vieressä oli kyltti PRAHA 211. Parin tunnin pikainen taival, ja oltaisiin hyvissä ajoin iltapäivällä hotellia vonkaamassa.

Ajettiin viisitoista kilsaa osittain kosteata, osittain kuivaa maantietä rajalle, kunnes iski päivän ensimmäinen ongelma. Itävallan puoleisella raja-asemalla kaverit päästivät läpi, mutta sanoivat Tshekissä teiden olevan tänään suljettu. Ei hirveästi noteerattu kommenttia ja ajettiin raja-alueelle tax-free-myymälään hakemaan raikkaat energiajuomat. Tshekin puoleisella passintarkastusasemalla totuus iski. Raja on kiinni ja maahan ei pääse. Tätä se edellisen päivän vitunmoinen sade sitten teki. Ensin kärsitään pitkä päivä ajaessa ja seuraavaksi ne sulkee koko maan. Se perkeleen sade oli enemmän tai vähemmän seurannut meitä Tikkurilasta lähtien muutamaa pikku harhautusta lukuunottamatta ja nyt se paskiainen laittoi koko Tshekin kiinni meidän edestä!

Pähkäiltiin hetki ja otettiin plan B käyttöön. Katsoimme kartasta pienemmän raja-aseman parikymmentä kilsaa itään päin Sandliin pois jokien lähistöltä. Sieltä voisi päästä läpi. Ajeltiin siis takaisiin Freistadtiin ja pyrittiin itään päin. Ajatus oli heti tuomittu, koska kaikki sinnepäin suuntautuvat kujatkin olivat puomeilla kiinni. Plan C oli lähteä länteen päin ja etsiä sieltä mahdollisia ylityspaikkoja. Bad Leonfeldenistä löytyi uusi raja-asema, mutta siellä oli edessä sama tarina. Valtava autojono ja puomi kiinni. Karri kävi tiedustelemassa asiaa ja sai vastauksen, jota ei uskaltanut kertoa mulle. Itävallan puolelta ei kuulemma pääsisi sinä päivänä Tshekin puolelle ja Saksan kautta matka moninkertaistuisi. Rakensin plan D:n nopeasti Karrin saamasta infosta tietämättä ja meinattiin ajaa Passaun kautta Plzeniin. Lähdimme painamaan lisää länteen – eli mun mielestä Passauhun ja Karrin mielestä Saksaan asti – kunnes synkät pilvet ja sateen uhka pysäyttivät mut reilun kympin jälkeen keskelle peltomaisemaa. Ajattelin laittaa sadevarusteet päälle. Karttalaukkua peitellessäni huomasimme pienen kyltin pienen-pienen tien risteyksessä. Kyltissä oli sellainen fiilis, että se veisi maasta toiseen ja sinne ajoi joitain satunnaisia meitä seuranneita autojakin. Päätimme lähteä kokeilemaan, koska hirveästi menetettävääkään ei ollut. Tie ei ollut kartassa, mutta hetken ajeltuamme tulimme puomille, jossa virka-asuinen kaveri kysyi meiltä passeja. Ajelimme pikkutietä eteenpäin ja odotimme Tshekin puoleista raja-asemaa, mutta sellaista ei näkynyt. Saavuimme pieneen kylään upean järven rannalle ja kaikki kyltit olivat selkeästi tshekinkielisiä. Totesimme olevamme reissun aikana ensimmäistä kertaa Euroopan Unionin ulkopuolella.

Yhteenveto Itävallasta:

– sivistynyt maa

– siistit vessat

– hyvät tiet

– äärettömän vittumaiset kelit

Harhailimme hetken Tshekin maaseudulla ja ongelmia tuotti se, että alueen pienet tiet eivät olleet kartallamme. Aikamme pyörittyämme löysimme isomman tien ja sieltä huoltoaseman tankilla käyntiä varten. Bensan hintaa oli vaikea arvioida, koska meillä ei ollut hajuakaan paikallisesta valuutasta ja sen arvosta. Onneksi kansainväliset luottokortit kelpaavat niillä syrjäkylilläkin. Alue oli luonnosuojelualuetta ja maisemiltaan upeata. Sinne myös rakennettiin lomakeskuksia järven rannalle ja se lienee varsin suosittua mökkeily- ja telttailuseutua. Tankin jälkeen suuntasimme Cesky Krumlovin kautta Cesce Budejoviceen. Siellä olisimme taas alunperin suunnitellulla reitillä.

Pääsimme Cesce Budejoviceen jouhevasti ja vettä tuli enää vain muutamassa mitättömässä kuurossa. Kosteat ajovarusteetkin kuivuivat ajaessa. Budejovicessä tuli matkan tekoon uusi stoppi. Tie Prahaan oli tulvan takia poikki, kun Vltava-joki oli noussut todella rajusti. Kaupungin liikenne oli aivan sekaisin ja jouduimme muun muassa muutaman sillan alituksessa kahlaamaan kolmen-neljänkymmenen sentin syvyisessä vedessä. Tehtiin taas lennosta uusi plan B ja lähdettiin ajamaan pienempää tietä kohti Tyniä ja sieltä Taboriin, joka olisi taas originaalilla reitillä. Kiertotiellä oli taas hyvä fiilis ajella, tiet olivat lähes tyhjiä, suhteellisen hyväkuntoisia ja mikä ilahduttavinta: aurinko paistoi!

Ettei karu todellisuus olisi päässyt unohtumaan, juuri ennen Taboria ripautteli vielä muutamat pienet sadekuurot. Ne olivat tosin erittäin paikallisia ja aina ohi muutamassa minuutissa. Mun pyörä alkoi pitämään kauheata rohinaa, ja totesimme nopeasti ketjujen olevan sateen jäljiltä rutikuivat ja venyneet. Ne vetivät viimeisiään ja jotain rasvaa olisi saatava nopeasti tai matkanteko jäisi pahasti kesken. Taborissa ajettiin autokorjaamon pihaan ja suurista kommunikaatio-ongelmista huolimatta kaverit ymmärsivät ongelmamme ja opastivat meidät eteenpäin Aralin huoltoasemalle. Aralia emme löytäneet, mutta Prahaan menevältä tieltä löytyi vastaava asema nopeasti. Sieltä saimme lehtiä ja tavallista öljyä, jota valutimme ensiavuksi ketjuille. Homma alkoi taas rullata.

Prahaan oli vajaa satanen ja lähdimme ajamaan sinne kiukulla. Liikennettä oli suhteellisen paljon, mutta etenimme varsin joutuisasti ja satanen taittui todella ripeästi. Prahaan saavuimme kaikkien ongelmien jälkeen varttia yli viisi, kun suunnitelman mukaan olisimme olleet siellä kahden – puoli kolmen maissa. Kämpän etsiminen Prahasta vei enemmän aikaa. Kiertelimme hosteleita, mutta kaikki tuntuivat olevan täynnä. Neljännestä paikasta ystävällinen respan neito soitti jollekin ystävälleen, joka suostui majoittamaan meidät. Huoneen hinta olisi 1500 ählämiä/yö ja saimme selkeät ajo-ohjeetkin kartan kanssa:

Löysimme kämpälle, mutta vuokraemännän olemus hieman huolestutti meitä. Harvoin olen yhtä narkkarin näköistä ihmistä nähnyt, mutta kämppä vaikutti todella siistiltä ja saimme ison huoneen. Ensimmäiseksi lähdimme etsimään pankkiautomaattia, koska kummallakaan ei ollut käteistä. Narkkarin näköinen täti halusi ennakkomaksua, joten fyrkkaa oli haettava. Automaatti löytyi pienen dallailun jälkeen ja haimme samalla muutamat kylmät bisset. Kämpällä oltiin lopulta 18.30 ja kamat saatiin äkkiä ojennukseen. Otettiin suihkut ja lähdettiin kaupungille nauttimaan Prahan illasta.

Ensin kävelimme keskustan aukiolle (Vaclavin aukio?). Syötiin loistavat, mutta aika tyyriit pihvit. Turisteja kusetettiin kaupungin keskeisimmillä paikoilla. Bissekin maksoi lähes kolme euroa, jota oppi jälkeenpäin pitämään kiskurihintana.

Aterioinnin jälkeen kävelimme Kaarlen sillalle ja suoraan yli vanhaan kaupunkiin. Kierreltiin pubeja ja nautittiin suunnattoman halpaa olutta. Edullisin puolen litran stobe taisi olla 18 ählämiä eli noin 0,6 euroa. Mun kuvassa näkyvä parittajanpaita herätti jokaisen sisäänheittäjän mielenkiinnon ja kaverit yritti vongata jokaiseen mahdolliseen yökerhoon ja strippiluolaan. Karrin teinimäinen look ei vaikuttanut samalla tavalla. Päädyimme kuitenkin viettämään aikaamme pubeissa ja yritimme sivusilmällä seurata yleisurheilun EM-kisoja. Saimme samaan aikaan viestejä, että toinen ryhmä nukkuu Rostockin satamassa, totesimme itsellämme olevan vähän paremminJ

Saimme hilpeän fiiliksen päälle ja myös runosuonemme alkoi sykkiä. Aina baaria vaihtaessamme heitimme ilmoille muutamat biisit ja samassa heräsi vuosia vaivannut ajatus ’Lauantai-illan’ puuttuvasta säkeistöstä. Tartuimme tuumasta toimeen ja aloimme kirjoittaa…

Sovimme, että sanat lähetetään Tero Vaaralle ja jokin aika sitten sain vihdoin tehtyä sen. Laitoin tekstin Mamban kotisivujen keskustelupalstalle ja suuresti arvostamani taiteilija Vaara jopa vastasi viestiimme (http://www.mamba.fi/forum/). Arvostus nousi vastauksen myötä entisestään.

Innostus oli suuri, kun saimme sanat kirjoitettua. Useiden tuoppien ja muutamien paikallisten schnapsien jälkeen pettymys oli kuitenkin suuri, kun keskustan baareja alettiin sulkea suht aikaisin. Valuttiin hiljalleen kämpälle päin ja matkan varrella keskustan ulkopuolella oli vielä sentään useita pikkukuppiloita auki. Niissä sitten istuskeltiin, kunnes kahden maissa könysimme kämpälle. Alakerran kauppa oli vielä auki ja otimme sieltä vielä evääksi muutaman pivon kämpille.

Kämpillä pohdittiin taas mennyttä päivää ja koko reissua. Oltiin tänään nähty tai oikeammin kuultu reissun ekat suomalaiset – yllättäen jurrinen teinipariskunta. Se oli vähän masentavaa, vaikka toki aika pitkään oltiin selvittykin ilman kotimaisia kontakteja. Todettiin myös, että tshekit osaavat kiekon ja pitävät oluesta yli kaiken. Tähän kansaan voisi samaistua. Päivä sisälsi liikenteellisesti todennäköisesti enemmän vastoinkäymisiä kuin muuten koko reissun aikana oli ollut yhteensä, mutta fiilis oli silti koko ajan aivan loistava. Tuoreena vertailukohtana oli tietysti edellisen päivän helvetillinen sade. Kokonaisuudessaan aivan ihana päivä…

9.8.2002    Praha, 0 km

Heräiltiin yhdentoista pintaan oletetun narkkarin kämpiltä. Kurkku oli vähän kipeä, mutta se mennee ohi. Legojen pesu ja sitten lähdettiin kylille. Mentiin spåralla lähelle Moldaun rantaa, haettiin kiskalta tuliaisia ja postikortteja sekä asemalta postimerkkejä. Käveltiin joen rannan kahvilaan aamukaffelle ja kortteja kirjoittamaan. Sää oli upea ja tunnelma taivaissa. Huomioi kuvasta kahvikuppi ja vesipullo, monikertaiset hinnat olueeseen verrattuna, silti terveellinen ratkaisu.

Kahvin jälkeen mentiin sillan yli vanhaan kaupunkiin ja mäkeä kavutessa alkoi pukata hikeä. Poikettiin oluselle ja jatkettiin kiipeämistä kaupungin kupeessa nousevalle vuorelle.

Prahan länsireunalla on rinteellä upea puisto, josta on mahtavat näkymät kaupungille. Puistosta löytyi myös viehättävä terassi, josta olisi saanut todennäköisesti varsin hyvää ruokaa. Me tyydyimme janon sammuttamiseen rankan kiipeilyn jälkeen. Huomoitavaa oli myös ravintolan äärettömän kaunis tarjoilija, josta valitettavasti emme saaneet kuvaa.

Tultiin vuorelta puiston läpi alas. Lämpöä oli 31 astetta ja aurino möllötti pilvettömältä taivaalta. Etsimme turisti-infoa, josta saisi ohjeet prätkäkauppaan ketjuöljyostoksille. Pyörimme vanhaa kaupunkia ja joen rantaa edestakaisin ja päädyimme terassille. Tulva oli noussut edelleen ja rantabaarit olivat himpun verran kosteassa kunnossa.

Turisti-info löytyi ja saimme mopokauppojen osoitteita. Keskustan alueella ei ollut yhtään liikettä ja turvauduimme metroon. Metrossa nautimme visuaalisesti upeasta slaavilaisesta perseestä ja matka kaupungin itälaidalle meni ripeästi.

Metroaseman läheltä löysimme heti normaalin polkupyöräkaupan ja päätimme käydä kokeilemassa onneamme siellä. Ketjurasvaa löytyi kielimuurista huolimatta ja varsinaista prätkäliikettä ei tarvinnut edes etsiä. Palkitsimme itsemme hyvän ketjurasvahankinnan jälkeen todella paikallisessa kuppilassa. Veikkaisin meidän olleen paikan historian ensimmäiset ulkomaalaiset. Bisse oli edelleen hyvää. Verkkokalvojen muistissa taisteli pari matkan aikana koettua näkyä.

Laitakaupungilta tultiin metrolla kaupan kautta kämpille. Vuokraemäntäkin oli paikalle. Saimme maksettua loput vuokrasta ja maksusta jopa kuitin.

Suihkun jälkeen oli aika ottaa pienet päiväunet. Kaiken kävelyn jälkeen oli hieman uupunut olo.

Varttia vaille seitsemän illalla lähdettiin spåralla vanhaan kaupunkiin ruokapaikkaa etsimään. Pienen kiertelyn jälkeen päädyimme lopulta jenkkien suurlähetystön vieressä sijainneeseen välimerelliseen ravintolaan. Safkat olivat varsin mainiot. Etenkin Karri söi itsensä turvoksiin, lähinnä valtavan alkusalaatin takia.

Kylläisinä kävelimme taas Kaarlen sillalle päin ja siellä taas terassille istumaan. Seurailimme maisemia sillan yli keskustaan. Kaupungilla riitti vilinää, olihan perjantai-ilta. Torilla ajauduimme ihmismassoista hieman sivuun ja aseman seuduille. Kaupunki ei ollut vielä aivan hallussa. Suuntavaisto kuitenkin pelasi ja kävelimme takaisin keskustan terasseille ja otettiin siinä samalla yhdet hodarit.

Vähitellen päätimme lähteä kämpille päin, mutta ajattelimme ottaa vielä yhdet biusat matkan varrella. Mentiin lähellä kämppää olleeseen kuppilaan, jossa olimme olleet edellisenäkin iltana. Baarimikko muisti meidät ja niin näytti muistavan monet asiakkaistakin. Arvelin homman olevan tyypillistä tshekkiläistä ystävällisyyttä. Hetken aikaa pyödässä istuttuamme huomasimme kuitenkin paikassa olevan vain miehiä, kaksi niistä oli alkanut tanssia hitaita ja baarin käytävällä olevalla ilmoitustaululla oli kansikuvia selkeistä homolehdistä. Ilman mitään fobioitakin tuli hieman ahdistava olo ja poistuimme kuppilasta suhteellisen nopeasti. Ei ollut meidän baari. Muutenkin virta alkoi olla lopussa ja dallailimme kämpille nukkumaan.

10.8.2002     Praha – Slany – Teplice – Dresden – Pankow, Berliini, 408,0 km

Heräsin varttia yli ysi. Keli näytti hyvältä ja olo oli mainio. Aloimme valmistautua matkantekoon. Pyörien kunnosta ja kelistä riippuen pyrimme ajamaan Berliinin kieppeille. Aamutoimien jälkeen lähdimme liikkeelle kymmeneltä. Pyörät olivat edelleen turvallisesti parkissa jalkakäytävällä ikkunamme alapuolella. Prahasta ulos löytämisessä oli pieniä ongelmia. Oikea väylä Saksaa kohti lähti kaupungin koillispuolelta ja meidän luonnollisin ajosuunta oli mennä länteen. Pääsimme keskusta-alueelta pois ja kiersimme hieman lähiöitä. Löysimme valtatien kohti Chomutovia ja Slanya. Tie oli aluksi valtavan hyvää moottoritietä ja motarin jälkeen leveää valtatietä. Motarin ensimmäisellä huoltoasemalla kävimme tankilla ja Karri löysi etsimänsä paikallisen dvd-leffan.

Slanysta poikkesimme Litomericen suuntaan ja hetken ajettuamme tulimme Prahan, Teplicen ja Dresdenin väliselle väylälle. Liikenne sujui, autoja oli todella vähän, tiet pääsääntöisesti ok (välillä vähän uraisia) ja keli mitä mahtavin moottoripyöräilyyn. Lämpötila oli noin 25 astetta ja ilma vähän harsopilvinen, joten auringon paahde ei kuumentanut liikaa. Tuulta ei ollut nimeksikään. Rajan lähestyessä liikenne hieman lisääntyi ja myös tyttökauppaa alkoi esiintymään tien varrella runsain määrin. Rajalla iski todellinen liikennesuma. Saksan puolella oli tietyö ja toinen kaista oli suljettu kilometrin pätkältä. Jonoa oli kertynyt Tshekin puolelle toista kilometriä, mutta meiltä se meni hujauksessa keskiviivaa pitkin ajaessa. Tullimuodollisuudetkin sujuivat ongelmitta. Olimme palanneet EU:n alueelle.

Yhteenveto Tshekistä:

– bisse käsittämättömän edullista

– teiden kunto todella vaihteleva, infraa ollaan vasta rakentamassa

– miellyttävä naisten alusvaatekulttuuri, stringit laajasti käytössä

– Prahaan on päästävä uudestaan

Tie rajalta Dresdeniin oli vilkkaasti liikennöity, aika pieni ja mutkainen. Liikenne veti kuitenkin aika sujuvasti koko ajan. Pienessä kylässä melkein heti Saksan puolella kävimme hakemasta kaupasta burgerit ja kolat aamupalaksi. Olimme etsineet sopivaa ruoka- ja rahanvaihtopaikkaa jo ennen rajaa Tshekin puolelta, mutta siellä ei näkynyt kuin muutamia rihkamakauppiaita ja huoria. Karri oli nostanut vähän liikaa edellä mainittuja ählämeitä (kruunu/koruna) ja nyt ne meinasivat jäädä käsiin. No olisipa sitten syy lähteä uudestaankin Prahaan…

Ajoimme Dresdenin läpi, joka olikin aika iso city. Keskustassa oli kuitenkin suht rauhallista, koska oli lauantai ja lomakausikin oli jo alkanut. Löysimme sujuvasti Berliinin motarille, eikä Karrin pyöräkään temppuillut isossa kaupungissa ajaessa. Pääsimme etenemään koko ajan joutuisasti, joten pyörä sai riittävästi ilmaa jäähtyäkseen. Kaupunki vaikutti vielä varsin kuivalta, mutta tulvat olivat seuraamassa meitä ja valtasivat Dresdenin pahemmin kuin koskaan pari päivää meidän läpiajomme jälkeen.

 (HS, 16.8.2002)

Dresdenistä painoimme autobaanaa keskimäärin 130 lasissa. Noin 50 kilsaa Dresdenistä kävimme tankilla ja kaffella. Kahvin aikana ripautti taas pienen sadekuuron, mutta se meni ohi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Berliiniin oli matkaa 130 km ja kello oli vasta puoli kolme. Autobaana tuli kokonaisuudessaan sukkelaan muutamista tietöistä huolimatta. Kypsää tietähän se on ajaa, mutta matka taittuu huomattavasti pikkuteitä nopeammin. Ennen Berliiniä koukkasimme kehätielle. Tarkoituksena oli kiertää Berliini itäpuolelta ja etsiä hotelli kaupungin pohjoispuolelta läheltä julkista yhteyttä keskustaan ja moottoritietä Rostockiin. Varsin sukkelasti löysimme Pankowista todella siistin ja edullisen hotellin (Hotel Pankow **). Huone kustansi 39 euroa sisältäen brekkarin. Hotelli oli avattu toukokuussa, joten koko sisustus oli uutta. Sitä pyöritti äärimmäisen ystävällinen saksalaisheppu, jonka kanssa jubailin ekaksi heikolla saksallani. Vesselin englanti oli kuitenkin täydellistä ja olisi kuulemma osannut ruotsiakin, koska oli joutunut naimisiin svenssonin kanssa. Valtava flaksi taas huoneen saamisessa, hotellin edestä meni vielä spåria keskustan suunnan metroasemalle suht tiiviiseen tahtiin. Matkaa keskustaan tekisi vartin. Pyörät saatiin parkkiin oman huoneen ikkunan alle klo 16.15.

Perse oli ajamisesta jo todella puutunut ja selkäkin alkoi jumittaa. Huoneen löytyminen, suihku ja muutamat vastapäiseltä huoltsikalta haetut kylmät bisset jeesasivat kuitenkin nopeasti.

Hotellin pitäjä opasti meidät julkisilla Alexanderplatzille ja samalla saimme vinkit yöllisistä busseista ja metroista takaisin hotellille. Alexanderplatzilta kävelimme Unter den Lindeniä ja tietämättämme ilman karttaa ohitimme rempassa olevan Brandenburger Torin.

Jatkoimme nälkäisinä ja ilman käteistä kävelyä halki puiston, joka osoittautui ihan vitun isoksi.

Kävelimme lähemmäs seitsemän kilometriä, kunnes löysimme ensimmäisen baarin. Baari Saksassa, eikä sieltä saanut olutta!!! Aikamoinen shokki – onneksi läheltä löytyi toinen pubi ja tilanne korjaantui. Tuopin jälkeen jatkoimme samaa valtavaa katua eteenpäin, kunnes ymmärsimme käydä pummaamassa eräästä hotellista Berliinin kartan. Olimme tulleet muinaisen muurin ympärillä olevasta keskushässäkästä kilometrejä ohi ja melkein vanhalle olympiastadionille asti.

Metrolla tulimme takaisin päin Potzdamer Platzille. Kello oli jo kymmenen, joten kävelyyn oli huvennut aika muikeasti aikaa ja energiaa. Neljän tunnin dallailu alkoi todella painaa ja nälkä oli valtava. Ruokapaikat vaikuttivat vähän turhan fiineiltä meille ja päädyimme lopulta jenkkiläiseen dineriin, kun paikallisia ravintoloita ei löytynyt. Burgeriannokset olivat valtavat ja muutenkin varsin mainiot.

Einehtimisen jälkeen kävelimme entisen muurin reunaa Brandenburgille ja takaisin metrolle. Metrolla tulimme Pankowiin puolenyön maissa ja otimme vielä yhdet nopeat paikallisessa kebabpaikassa. Sen jälkeen äijät olivatkin valmista kamaa nukkumaan. Koska Karri ei ollut vielä kävellyt riittävästi, räkäpässi hyppäsi spårasta kaksi pysäkkiä liian aikaisin pois ja saimme kävellä vielä vajaan kilsan verran hotellille. Selailimme vielä hetken paikallisia TV-kanavia, kunnes noutaja tuli nukkumatin muodossa.

11.8.2002     Pankow, Berliini – Rostock – GTS Finnjet, 255,2 km

Heräsimme yhdeksän maissa hotellin brekkarille. Ei mikään loistava aamiainen, mutta ajoi asiansa. Tänään olisi edessä muutama satanen ja keli vaikutti aamusta todella hyvältä. Taivas oli pilvetön ja säätiedotus lupasi kolmenkympin lukemia mittariin. Liikkeelle ei tarvitsisi lähteä ennen puoltapäivää, koska koko matka oli autobaanaa ja liittymä oli hotellin välittömässä läheisyydessä. Kipaisin brekkarin jälkeen hotellin viereisestä Aralista hakemaan jälleen kerran uusia paristoja kameraan. Paristojen vaihdosta oli tullut lähes päivittäinen rutiini, lieneekö kamerassa jotain vikaa?

Baanalle lähdettiin lopulta 11.30 hyvin levänneenä. Varsin nopeasti oltiin jo viidenkympin päässä Berliinistä Hampurin ja Rostockin baanalla tankilla. Tankin jälkeen vähän reilu kymppi juuri ennen Rostockin tien erkaantumista liikenne baanalla seisahtui. Ajoimme ujosti piennarta pitkin jonojen ohi useita kilometrejä, kunnes tulimme lähelle suhteellisen tuoretta ketjukolaripaikkaa. Ohi ei ollut menemistä. Neljä-viisi autoa olivat ajaneet nippuun, mutta ilmeisesti isompia vahinkoja ei ollut tapahtunut. Puolen tunnin tien sulkemisen aikana jonoa kertyi varmaan Berliiniin asti.

Kilsoja oli takana noin 75 ja Rostockiin vielä noin 150, kello oli about puoli yksi. Tie avattiin ennen yhtä, eikä ilman suurempia ongelmia pitäisi olla mitään vaikeuksia laivaan ehtimisen suhteen. Kolarin jälkeinen taival sujui taas joutuisasti, kunnes Karrin pyörä aloitti taas temppuilunsa 30 kilsaa ennen Rostockia. Annettiin sille hetki lepoa ja vähän nestettä, jotka tosin näyttivät tulevan suoraan systeemistä läpi. Pienen paussin jälkeen jatkoimme Rostockiin ja siellä paikalliseen Burger Kingiin syömään. Oli muuten reissun ensimmäinen ja ainoa Burger King.

Rostockissa oli jonkinlaiset meripäivät käynnissä ja aikamoinen hulina kylällä. Pörrättiin vähän aikaa kaupungissa satamaa etsiessä. Saimme koordinaatit Überseehafeniin ja satama löytyikin varsin helposti. Check-inissä olimme puoli neljältä.

Pääsimme chekkauksesta nopeasti läpi ja jo neljältä olimme rampin juuressa odottamassa laivaan pääsyä. Sinne tosin pääsisi vasta seiskalta. Kypsää. Onneksi satama-alueelta löytyi telttabaari, jossa uskalsimme ottaa yhdet puolen litran stobet odotellessa. Olisi vaan maistunut useampikin.

Odottelemassa oli enemmänkin suomalaisia pyöräilijöitä. Yksi pietarsaarelainen hessu oli ajanut Liechtensteinistä suoraan Rostockiin, 960 km päivässä. Parin muun vesselin keskinopeus oli Saksan baanoilla pyörinyt vähän eri lukemissa kuin meidän. Baarissa laivalle menijöiden keski-ikä näytti huolestuttavan korkealta, joten joutuisimme tänään järkkäämään bilemeiningit ihan itse.

Finnjet saapui ja pyörät päästettiin laivaan ekana.

Yhteenveto Saksasta:

– teitä ne osaavat tehdä

– siistiä, ehdottomasti sivistysvaltio

– liikennekultuuri varsin suomalaista

– lainkuuliaista porukkaa, kukaan ei esim. kävele punaisia päin

Pyörien sitominen kävi todella ripeästi. Budjettiluokkaa siivottiin ja jouduttiin vielä jäpittämään käytävässä parikymmentä minuuttia. Lopulta päästiin hyttiin ja hikisistä haalareistä lähtevä valtava käry täytti pienen hytin välittömästi. Eihän täällä voisi olla…

Ekaan baariin ehdittiin suihkun jälkeen jo ennen laivan irtautumista satamasta. Pienet rouheet, bisset ja seuraavaan kuppilaan. Laiva lähti ja välittömästi ulkona alkoi taas valtava sade. Varmaan se sama saatanan pilvivyöhyke, joka oli seurannut Tiksistä lähtien, välillä etäämpänä, välillä päällä. Tshekin rajan harhautusliikkeet toimivat laivalle asti ja sateenpaska missasi meidät muutamalla minuutilla. Raivon salamat olivat todella valtavia, ikkunan kuivalta puolelta katsellen jopa näyttäviä. Tax-free aukesi ja haimme lastin haisevaan hyttiin. Baarissa GT maksoi femman, kaupassa leka 60-volttista Kossuvodkaa 8 euroa. Kumpikohan kannattaa valita. Otettiin hytissä pienet nosteet ja pelättiin naruilla sidottujen pyörien kaatuvan navakassa tuulessa.

Nautittiin laivan tarjonnasta, mm. 11 euron valkovenäläisestä. Ilta oli reissun viimeinen todellinen nollaus ennen saapumista kotiin. Hetken luulin olevani jopa Gardajärvellä risteilemässä. Ilta venyi katkonaisesti yli yhdeksään aamulla lähinnä muiden motoristien kanssa turistessa.

12.8.2002     GTS Finnjet – Helsinki – Vantaa

Heräiltiin hytistä kolmen jälkeen iltapäivällä. Huh-huh.

Enpä tiennyt, että moisia kopterikännejä voi ottaakaan. No, kohta oltaisiin himassa. Päivän tavoite: varovasti murua rinnan alle, hylly ja tax-free. Burgeri maistui veden kera. Karri passasi hyllyn, mutta mulle kelpasi pitkästä aikaa oikein mainiosti. Poreallasta tosin jäi vähän kaipaamaan. Ostoksetkin saatiin suoritettua.

Päivä oli sitten lähinnä odottelua. Tallinna nähtiin laivan kannelta ja Helsinkiin saapumista seurattiin myös ulkona. Keli Helsinkiin saapuessa oli upea, uskomattoman hieno auringonlasku hyväili kaupungin silhuettia ja Kustaanmiekan läpi mentäessä meinasi vierähtää kyynel silmäkulmaan. Kaiken matkaamisen jälkeen kotiintulon fiilis alkoi olla todellista.

Pääsimme laivasta joutuisasti ulos. Tullissa kesti hieman, koska kaikista pyöristä katsottiin rekisteriotteet. Katajanokalla oli outo fiilis ajaa, liikennemerkit näyttivät todella ihmeellisiltä. Tuusulantien juuri uusittu asfaltti johdatti meidät takaisin Tikkurilaan ja unelmien reissu alkoi olla takana. Kyllä kotiin tulossa on jotain kummaa taikaa, vaikka reissussa olisi kuinka nastaa.

LOPPUSANAT

Huh-huh, olipas reissu. Tuli tosiaan valittua ajankohta lomalle. Suomessa oli lämpimimmät kelit 100 vuoteen ja Keski-Euroopassa kovimmat sateet ja tulvat 500 vuoteen. Toisaalta jos olisi ollut muutaman päivän myöhemmin liikkeellä, homma olisi mennyt vielä mahdottomammaksi. Etukäteen suunniteltiin kaikki suht hyvin ja toivottiin asioiden menevän putkeen. Keli oli suunnitelmissa ainoa toivoon perustuva asia, mille ei itse voisi mitään ja sehän olikin sitten ajoittain aika perseestä.

Muuten kaikki menikin pelottavan hyvin tuubiin. Ryhmän henki pysyi hyvänä lähes koko reissun. ’Lomaviikko’ Pinedassa meni ajoittain vähän överiksi, mutta se oli tavallaan odotettavissakin. Matkaviikot sen sijaan sujuivat hämmästyttävän hyvin. Jos matkassa olisi ollut pelkkiä sikoja, pinna olisi ainakin itselläni voinut olla ajoittain tiukoilla. Pekin mukanaolo ja rauhallinen suhtautuminen melkein kaikkeen vastaantulevaan toimi loistavana tasapainoittavana voimana koko ryhmän kannalta. Ainoa hetki, kun huomasin Pekin hallitun olemuksen järkkyvän, oli Genovan ruuhka, jossa ryhmä meinasi eksyä pahasti toisistaan.

Kolme ja puoli viikkoa oli täynnä vahvoja kontrasteja. Lämpötilat vaihtelivat neljästäkympistä alle kymmeneen, pilvettömästä taivaasta rakeisiin ja myrskyyn. Fiilikset kulkivat huipuista –  aivan uskomattomista kokemuksista – todella pohjille. Kokonaisuudessaan matka oli aivan valtaisan mahtava kokemus, mutta en lähtisi enää uudestaan samanlaiseen reissuun. Lähes joka päivä liikenteessä olo, joka aamuinen pakkaaminen ja tiukassa aikataulussa pysyminen olivat omalla tavallaan rassaavia. Vastaisuudessa reissut tulee suunnitella väljemmin ja viettää samassa paikassa useampia päiviä. Parhaat fiilikset olivatkin Prahassa, kun olimme siellä kaksi yötä. Silloin jää aikaa todella rentoutuakin.

Tien päällä ei juuri samanlaisia ritsoja näkynyt, kuin millä me ajoimme. Totuus on, että isommalla matkapyörällä reissun teko olisi varmasti ollut miellyttävämpää ja paikoitellen hieman joutuisampaa. Moottoriteitä lukuunottamatta pyörien tehot kuitenkin riittivät varsin mainiosti ja täytyykin kiittää omaa pikku ER:ää hyvin kestetystä reissusta. Ainoa käytännön ongelma pyörien kanssa oli Karrin fillarin ylikuumeneminen, joten aika vähällä lopulta selvittiin.

Karrin Kawasaki EN 500

Keikon Suzuki Bandit 600

Mun Kawasaki ER-5

Pekin Kawasaki EN 500

Tommin Kawasaki ER-5

Mitäpä sitä enempää paskaa jauhamaan. Kiitokset koko ryhmälle fantastisen kokemuksen jakamisesta.

Vasemmalta: Keiko, Karri, Tommi, Riitta ja Peki

Ja tattis myös suoraan Pinedaan tulleille ’vahvistuksille’ Artulle, Samulle ja Kigulille. Toivottavasti saitte reissusta yhtä paljon irti kuin minä – epäilen kuitenkin vahvasti. Hauskaa kuitenkin oli, ainakin välillä…

Tässä tämä raportti. Sikamaisin terveisin uusia seikkailuja odotellessa…

Sami