Kahdeksas koitos 7.-9.7.2006
7.7.2006 Suomi kylpi helleaallon kourissa ja niin myös piskuinen Sulkavan kylä. Edessä oli jo tutuksi tullut Partalan saaren kierto eli Sulkavan soudut. Matkana jo monesti hikoiltu 60 tai 65 km? Tänä vuonna oli jotain poikkeavaa lähtötohinoissa. Nimittäin kaikki muodollisuudet oli hoidettu hyvissä ajoin ja äijätkin paikalla poikkeuksellisen ajoissa. Johtuisiko tämä jotenkin siitä, että kokemus tekee tehtäväänsä. Olihan tämä jo sikaremmin kahdeksas koitos. NO, joka tapauksessa olin itse paikalla jo ennen puolta päivää ja aikaa oli ruhtinaallisesti hoitaa juoksevat asiat pois päiväjärjestyksestä. Olimme veneen laskussa jo neljän maissa ja kaikki ukot valmiina taistoon. Jopa kaikki veneeseen kuuluva oli tällä kertaa mukana; sorsa, mankka, levyt, paristot (jotka jouduttiin tosin hankkimaan viime tingassa) ja korskeasti alkumatkassa heilunut yhdistyksemme uljas Sika-lippu. TODELLA epätavallista! Sikahistorian ensimmäisen kerran ennakkotehtävät olivat hoidossa.
Varsinainen soutu starttasi tuttuun haulikon pamahdukseen perjantaina iltapäivällä kello viiden aikaan. Sioista rykimässä olivat Veikko, Jartsa, Samu, Ripa, Kaiju, Peki, Saava sekä allekirjoittanut. Peräsimessä kunnostautui loistavasti yhdistyksemme runoilija-sihteeri Sami. Mukana koitoksessa olivat myös tuttuun tapaan kärkisoutaja Jussi ja jo kahdeksatta suotuaan tempova Jamo. Myös Juha, Hemmo ja Nikke olivat matkassa. Untuvikkona matkaan oli lähtenyt myös Ranniston veljeksistä vanhempi, Olli. Sikoja paatissa kokonaisuudessaan siis yhdeksän kappaletta. Kunnioitettava määrä sanoisin!
Tänä vuonna jouduimme luopumaan perinteikkäästä lentävästä lähdöstä ja matkamme alkoi muiden tapaan ilman alkuvauhtia. Kesä oli hienoimmillaan, aurinkoa, lämpöä, pientä vienoa suvituulta sekä upeita suomalaisia järvimaisemia. Voisiko sitä enempää toivoa? Aika ja matka toki teki tehtävänsä tässäkin illuusiossa. Oma olo oli hyvin epävarma soutuun lähdettäessä. Aikaisemmin kesällä operoitu jalka oli tuonut mukanaan kahden kuukauden mittaisen urheilemattomuuden aikajakson, joten kuntopohja oli erittäin hatara ja arvoituksellinen. Myös lämmin ilma sekä puoli päivää lojumista Sulkavan vielä suhteellisen autiossa ja helteisessä kylässä olivat saaneet kirjoittajassa aikaan sen, ettei olo tuntunut ollenkaan siltä, että tässä pitäisi/ huvittaisi lähteä soutamaan. 30-asteen kuumuus toi nopeasti eteen tutut tunteet, hikeä, väsymystä, puutumista jne. Tähän on kuitenkin vuosien mittaan totuttu, joten matka eteni verkkaiseen tahtiin kohden puolen matkan krouvia.
Puolen välin etappi toi mukanaan suhteellisen lohduttomia uutisia; tällä tahdilla mentäisiin lähelle kuutta tuntia ellei ylikin. Masentavaa! Leikki kuitenkin jatkui ja veneemme lipui hiljalleen kohti aatoksissa siintävää niin ihanaa Hakovirran siltaa. Vielä tässä vaiheessa ajatuksissa siinsi yhdentoista maissa avattava ensimmäinen virvoke sekä sitä seuraava autuas olotila näin soutusuorituksen jälkeen. Matka sai kuitenkin yllättävän käänteen kun kipparimme Sami alkoi yhtäkkiä etsiä mankalle uutta suojaisaa paikkaa. Poppi loppui ja vähäinenkin into alkoi kadota hommasta. Pikku hiljaa homma alkoi valjeta myös meille selkä edellä matkaaville. Edessä odotti täysin musta taivas! Ja ei siinä kauan kulunut kun ensimmäiset vesipisarat saapuivat luoksemme kuin vähän kiusoitellakseen väsyneitä sikoja.
Ensi kosketus taivaalta tulleiden pisaroiden kanssa oli vielä ok. Mutta kun tuuli yltyi, vesimassat lisääntyivät, salamointi ja jyrinä alkoi voimistua niin soutaminen alkoi käydä lähes mahdottomaksi ja epätoivon tunne alkoi hiipiä puseroon. Perkele! Jostain kantautui jo lauseita, joissa mietittiin vakavasti soudun mielekkyyttä tässä säässä ja mahdollista keskeytystä. Ei saatana! Kymppi kyllä otetaan täyteen, vaikka sitten väkisin. Kun aaltoja alkoi nousemaan veneen sisään ja yhtään äyskäriäkään ei löytynyt tehtiin nopea päätös rantautumisesta. Viisasta allekirjoittaneen mielestä, koska mahdollisen veneen kaatumisen seurauksena olisi kuviin tullut uinti. Ei kiitos tällä räpiköintitaidolla.
Maissa vietetyn parinkymmenen minuuttisen aikana saatiin tyhjennettyä nesteestä niin miesten rakot kuin venekin. Sateen hiipuessa päätettiin jatkaa matkaa. Raivokkaat ukkosen rymäykset olivat onneksi kaikkoamaan päin. Tuuli oli tyyntynyt ja soutaminen vaikutti taas enemmän soutamiselta. Veneen vauhti ei tosin juurikaan lisääntynyt, mutta soutaminen tuntui paljon mielekkäämmältä kun oli saanut lepuuttaa puutuneita pakaroitaan ja hieman jaloitella maissa. Ennen maalia kastuttiin vielä muutaman kerran oikein kunnolla, mutta pahemmilta tuulilta onneksi vältyttiin. Soutaminen märkänä ei toki ole sitä mukavinta hommaa, mutta ei voinut kadehtia värisevää perämiestäkään. Tunne oli, että tässä täytyy käydä kaikki mahdolliset säät ja fiilikset läpi ennen kuin se neuvoksen titteli ansaitaan. Ehkä hyvä näin. Jotakin mitä kiikkustuolissa mietiskellä!
Maaliin saavuttiin ajassa 6.25 ja risat. Rösihistorian pisin aika oltiin saatu kulutettua Partalan saaren kiertoon. Onneksi autot oli tuotu valmiiksi maalialueelle ja kämpille päästiin jonottamatta. Reippaat huoltomiehet Skele ja kalakerhosta Sutisen Timppa olivat onnistuneet tehtävässään, sauna oli lämpimänä. Ja hyvää se tekikin. Erityisen hyvää tällä kertaa. Huoltokaksikko oli totutusti onnistunut omassa päämäärässään. Ukot olivat melko mäiskeessä, mutta kuivina meidän muiden raahautuessa kämpille hyvinkin vetisinä. Kympin tullessa täyteen täytyy vakavasti ottaa mietintämyssyyn kumpi on oikeasti hauskempaa; soutaminen vai talkkarina oleminen? Erikoismaininnan ansaitsee ehkäpä jo odotetusti yhdistyksemme tarkkana tunnettu (Timona ollessaan) rahastonhoitaja Veikko. Lauantai-iltapäivään jatkunut yhtämittainen kurominen yhdistettynä valtavaan energiaan, joka tosin pääsääntöisesti ulostautuu miehestä valtava äänenä ja älämölönä. Olisipa hauska nähdä Veikolta jossain vaiheessa koko viikonlopun kestävä setti. Ehkä ensi vuonna?
Reissua höystettiin vielä sika-polttareilla tänä vuonna kun yhdistyksen nestori Peki on menossa naimisiin. Polttarikinkereistä saa melko hyvän kuvan reissufotoja katselemalla. Päästettiin Peki helpolla eikä vanha raukka joutunut temppuilemaan. Puettiin se vaan luontevaan apassipukuun ja annettiin inkkarin juoda. Eipä ne bileet sitten enempää vaatineetkaan ja homma jatkui katkeraan futiksen MM-finaaliin saakka. Hyvin apassi jaksoi. Siat ja muut soutajat toivottavat Pekille ja Tiinalle onnea valitsemallaan tiellä.
Kiitokset vielä kaikille Sulkavan reissuun osallistuneille! Ensi vuonna uudelleen.
T: Karri,
Erikoissuurmestari
Röhnösiat ry 