Mopolla Kroatiaan

11.6.2004 – 3.7.2004

Esipuhe

Pari vuotta tuli sulateltua edellistä isompaa rundia. Viime kesän lopulla alkoi jo tulla fiilis, että uuteen pyöräreissuun on päästävä. Täytyy myöntää, että matkaan lähtiessä oli vähän tyhjä olo ja sitä tavallaan lähti karkuun omaa itseään ja arjen rosoista tasaisuutta. Edellisellä Euroopan rundilla tuli toteutettua suuri unelma moottoripyörämatkasta, joten nyt pointtina oli enemmänkin hyvien fiiliksien tavoittelu. Matkaan lähtiessä pelotti etenkin kropan kestäminen. Selkä oli vaivannut ennen reissua jo jonkin aikaa ja siitä saattaisi tulla todellinen riesa matkalla. Vielä päivää ennen reissua pyörän päälle kapuaminenkin tuntui vaikealta.

Matkareitti ja varsinainen kohde oli herättänyt ihmetystä. Monet kysyivät onko Kroatiaan turvallista mennä. Ja onko Via Balticalle pakko lähteä. Via Baltica oli tarkoitus ajaa jo pari vuotta sitten, mutta silloin matka olisi kasvanut kohtuuttomaksi. Reitin kokeminen oli nyt yhtenä tärkeimmistä jutuista. Monenlaista kauhutarinaa on reitistä kuullut; maantierosvoja, korruptoneituja poliiseja, kieroja tullimiehiä… juttuja riittää. Toisaalta teiden paranemisesta on myös kuullut paljon ja jos liikkuu ryhmässä päiväsaikaan, riskit pienenevät. Reitti vähän arvelutti, mutta siinä oli kuitenkin jotain salaperäisen kiihottavaa. Takaisin tullessa reitti on helpompi ja aikaa jää enemmän hienojen kaupunkien kokemiseen.

Kroatia on oma lukunsa. Ajatus sinne menosta oli hiipinyt mieleen kutakuinkin salaa ja kun ehdotin sitä pojille, he innostuivat välittömästi. Rannikko on kuulemma kaunista, turismi alueella on kasvussa, mutta hintataso pitäisi olla vielä kohtuullinen. Ilmaston olettaisin olevan välimerellisen lämmin jo alkukesästä. Perinteisiin lomakohteisiin verrattuna Kroatiassa on vielä jännittävää salamyhkäisyyttä ja se tunnelma olisi hyvä kokea ennen suurempia turistiryntäyksiä.

Matkaa varmasti helpottaa Euroopan Unionin tuoreet jäsenyydet kahdeksan reittimaan osalta. Kroatia on reissun maista ainoa Unionin ulkopuolinen maa. Valuuttojen kanssa joudumme pelleilemään, mutta emmeköhän keksi siihen jonkin hyvän järjestelyn. Valuuttakursseihin totuttelimme valmistelemallani taulukolla, jottei heti ekassa rajaputiikissa vietäisi köyhän sian kaikkia lateja.

VALUUTTAKURSSIT		12.5.2004	(Forex)
			1 €	10 €
Viro	kruunu	EEK	15,24	152,40
Latvia	lati	LVL	0,63	6,30
Liettua	liti	LTL	3,36	33,60
Puola	zloty	PLN	4,55	45,50
Slovakia	koruna	SKK	38,67	386,70
Unkari	forintti	HUF	240,44	2 404,40
Slovenia	tolar	SIT	226,24	2 262,40
Tshekki	koruna	CZK	31,10	311,00
Kroatia	kuna	HRK	7,16	71,60

Kuten edelliselläkin reissullakin, hyviä kelejä voimme vain toivoa. Kaikkeen muuhun voi jotenkin valmistautua. Vaikea kuitenkin uskoa, että kahden vuoden takaiset tulvat uusiutuisivat, se olisi jo kohtalon julmaa ivaa. Toisaalta valmistautuminen jäi kokonaisuudessaan aika vähälle. Viimeksi kaikki oli mennyt käsittämättömän hyvin, eikä sitä osannut oikein pelätä mitään sattuvan nytkään. Mopot ovat vanhoja, joten niiden kestäminen on kysymysmerkki. Ainakaan niiden ei luulisi kellekään kelpaavan, joten sikäli voi reissata kevein mielin. Vakuutukset hoidettiin kuntoon ja mopot huollettiin, mutta muuta ennakointia ei sitten oikein tehtykään. Se näistä jorinoista, astu sisään matkatarinaan ja lue miten sikojen kävi Euroopassa tällä kertaa…

Päärooleissa

Pääroolissa tässä matkakertomuksessa ovat mopoilla matkaan lähteneet karjut. Tällä sivulla esitellään lyhyesti matkaajat ja heidän taustansa.

Nimi? Olli

Ikä? 39-40

Kuka? toimitusjohtaja

Kulkuväline? Kawasaki ZZR 600, vuosimallia -91

Mopoiluhistoria? 80-luvulla kurvaillut piikillä ja seiskapuolikkaalla Hondalla. Tuore prätkän omistaja keväältä 2004.

Odotukset reissusta? Odotukset korkealla. Toivelistalla ei kolareita eikä liian kännissä.

Nimi? Peki

Ikä? alle 40

Kuka? laivanvarustaja

Kulkuväline? Kawasaki EN 500

Mopoiluhistoria? mopo, piikki, 500, 500, 750, 500, motoristi yhteensä 17 vuotta

Odotukset reissusta? Kovat odotukset, tärkeimpinä aurinko ja lämpö.

Nimi? Karri

Ikä? 31

Kuka? puheenjohtaja

Kulkuväline? Kawasaki EN 500

Mopoiluhistoria? Pari vuotta piikillä ja nykyisellä Kawalla 5 vuotta. Takana noin 45000 km.

Odotukset reissusta? Lystikästä menoa. Tavoitteena päästä mopolla maaliin asti.

Nimi? Sami

Ikä? 31

Kuka? kirjailija, hörhö

Kulkuväline? Kawasaki ER-5, perusmopo

Mopoiluhistoria? Neljäs pyöräilykesä, kilometrejä noin 20000, kohokohtana Barcelonan matka 2002.

Odotukset reissusta? Suuria kokemuksia, hienoja maisemia, uusia kulttuureja, ruokaa ja juomaa, hyvien ystävien seuraa. Elämää.

Reitti ja kilometrit

SUUNNITELMA				TOTEUTUNUT
km	mistä	mihin	pvm	km	mistä	mihin
20	Vantaa	Helsinki	11.6.2004	23	Vantaa	Helsinki
303	Tallinna	Riika	12.6.2004	326,3	Tallinna	Riika
285	Riika	Vilna	13.6.2004	313,1	Riika	Kaunas
429	Vilna	Varsova	14.6.2004	538,7	Kaunas	Lublin
283	Varsova	Krakova	15.6.2004	319,2	Lublin	Krakova
100	Krakova	Zakopane	16.6.2004	413,6	Krakova	Budapest
303	Zakopane	Budapest	17.6.2004		Budapest
350	Budapest	Zagreb	18.6.2004	439,2	Budapest	Karlovac
272	Zagreb	Starigrad-Paklenica	19.6.2004	202,9	Karlovac	Starigrad-Paklenica
	Starigrad-Paklenica				Starigrad-Paklenica
366	Starigrad-Paklenica	Maribor	26.6.2004	309,6	Starigrad-Paklenica	Ljubljana
312	Maribor	Bratislava	27.6.2004	397,3	Ljubljana	Wien
	Bratislava		28.6.2004	122,2	Wien	Bratislava
130	Bratislava	Brno	29.6.2004	389,6	Bratislava	Praha
207	Brno	Praha	30.6.2004	391,2	Praha	Berliini
440	Praha	Berliini	1.7.2004		Berliini
222	Berliini	Rostock	2.7.2004	266,2	Berliini	Rostock
150	Hanko	Vantaa	3.7.2004	145,5	Hanko	Vantaa
4172				4597,6
kilometrit:				kilometrit:
http://www.europe.opel.com/				Kawasaki ER-5

OSA 1 – MYSTINEN ITÄ

11.06.2004, Tikkurila, Vantaa – Katajanokka, Viking Rosella, 23,0 km

Uskomatonta, johtaja Pulkkinen aloittaa lomansa ja samantien esteri avaa hanurinsa ja vettä alkaa tulla urakalla. Muistot parin vuoden takaa alkoivat kummittelemaan mielessä ja aloin jo pelätä pahinta eli parin viikon sateessa suhaamista. Näinköhän tässä on taas yksi vitun tulvareissu edessä.

Kotiuduin duunista ajoissa ja pakkasin aika rutiinimaisesti. Vaatteita tuli varmasti liikaa mukaan, mutta ei oikein osannut jättää mitään poiskaan. Makuupussin jätin himaan, koska majaillaan varmaan hotelleissa koko reissu. Liput oli matkassa, passi voimassa, vakuutuspapereista, ajokortista ja rekisteriotteesta oli kopiot. Äijä oli valmis matkaan, mutta jostain syystä minkäänlaista reissuvirettä ja edes pientä jännityksen tapaista ei ollut päällä.

Vähän ennen seiskaa ajelin Karrille Satomäkeen, jossa olimme sopineet tapaavamme seiskalta. Karri, Olli ja Peki jo odottelivatkin valmiina, joten otimme vain pikaisesti viralliset lähtökuvat ennen starttaamista harmaassa kelissä Katajanokkaa kohti.

Ajelimme letkassa Hakkilan kautta Lahden motarille. Liikennettä oli todella vähän ja olimme Katajanokalla hyvissä ajoin. Ajotuntuma oli kesän vähäisistä kilometreistä johtuen vähän kateissa ja märällä kelillä tuli ajeltua todella rauhallisesti. Olisihan se noloa ottaa lipat ennen varsinaisen reissun alkamista. Viking Linen auto-check-in löytyi helposti Ollin harhautusyrityksistä huolimatta. Pääsimme chekkauksesta nopeasti läpi, vaikka rekisteriotteet syynättiinkin huolella tullissa. Kuka oikeasti veisi meidän mopoja salaa rajan yli…

Laivaan pääsyä odotettiin satamassa puolitoista tuntia ja vasta ennakoituun lähtöaikaan ysiltä meidät päästettiin laivaan sisään. Karri oli ulkona venaillessa kysellyt parilta vanhalta motoristilta neuvoja ja saikin arvokkaista vinkkejä Baltian reiteistä ja tutkista. Autokannelle päästyämme laivan henkilökunta ohjasi meidät nurkkaan seinää vasten ja sen tehtyään kaikki hävisivät paikalta. Saman tien laivan luukut menivät kiinni ja purtilo irtosi laiturista. Jäimme sinne yksin ihmettelemään. Löysimme todella rasvaisia rekkojen kiinnitykseen tarkoitettuja liinoja ja vittuuntuneina Viikkarin toimintaan yritimme niillä sitoa mopoja kiinni. Eipä lähtenyt reissu ihan parhaalla mahdollisella tavalla liikkeelle. Viikkarille nolla pistettä.

Hikisinä ja paskaisina mopojen sitomisesta menimme pohjakerroksen 4 hengen kääpiöhyttiimme, pesimme kädet ja vaihdoimme ajohaalarit farkkuihin. Kipaisimme Rosellan kahvilaan ja haukkasimme vähän. Karrin kanssa tyydyimme patonkeihin, kun Rannisto brothersit popsivat lihapullat muusilla. Otettiin siinä samalla parit bisset ja kilisteltiin ekoille virallisille lomaoluille. Cin-cin, fantastista että kaikki olivat päässeet tulemaan paikalle. Laivaantulotouhu ja puolentoista tunnin odottelu vituttivat, mutta kyllä olut kummasti jeesaa pikkunyppimiseen.

Siirryimme pupellettuamme yökerhoon, joka alkoi hiljalleen täyttyä meidän ottaessa vielä kahdet stobet. Juuri kun paikassa olisi puolen yön aikaan meno alkanut, siat joutuivat nöyrinä poistumaan ahtaaseen ja kuumaan hyttiin, koska herätys olisi ennen seiskaa. Itse nukuin hyvin, mutta taisin olla porukan ainoa.

12.06.2004, Tallinna – Pärnu – Riika, 326,3 km

Olli heräili ensin, vanhana miehenä jo kuudelta. Eläimellistä. Karrikin nousi samantien ja äijät menivät hakemaan haukattavaa aamiaiseksi. Olli söi kunnon laiva-aamiaisen ja Karri limun. Pekin kanssa noustiin puoli seiskalta, koska laivasta pääsisi vasta seiskalta ulos. Loppujen lopuksi ulos mennessä saatiin vielä hytillä odotella brekkaria pupeltavaa Ollia. Aikainen herätys ja muutenkin ensimmäiseksi loma-aamuksi poikkeuksellinen – ei minkäänlaista krapulaa.

Laivasta ulostautumisessa ei ollut ongelmia ja pöyrätkin olivat säilyneet pystyssä koko lyhyen siirtymisen. Ajoimme suoraan laivasta ulos ja saman tien pihalla alkoi nyppiä tosissaan. Vettä tuli todella rankasti. Saatanan saatana, se siitä ajonautinnosta. Jouhevan ulosajon tuoma hyvänolontunne katosi nopeasti ja Pekin aamun kruunasi vielä hyttiin jätetty meikkipussi, hammasharjat sun muut.

Pääsimme nopeasti passista läpi ja siirryimme katoksen alle pukemaan sadevehkeitä päälle. Kello oli niin vähän, että liikennettä ei ollut nimeksikään. Ajoimme sateisen ja aution kaupungin läpi Pärnuun vievälle väylälle ja Tallinnan rajoilla kävimme Nesteellä tankilla. Tankin jälkeen posoteltiin hyvää baanaa kohti Pärnua ja ilman sadetta ajofiilis olisi ollut loistava.

30 kilsaa ennen Pärnua alkoi tietyö ja liikenne alkoi tahmata. Jonoja kertyi, tie oli todella hanurista ja fiilis sen mukainen. Soratietä ja rouhittua asfalttia kaatosateessa, täydellinen ensimmäinen ajotaival. Pärnussa sade alkoi hellittää. Ajoimme keskustan läpi kohti rantaa. Lähellä Pärnun kuuluisaa beachia ajoimme suomalaishotelli Villa Katariinan pihaan. Kello oli puoli kymmenen. Söimme Villa Katariinassa loistavan brekkarin. Jätkät olivat märkiä ja kylmissään, mutta hyvä aamupala nostatti tunnelmaa. Myös sateen hellittäminen tuntui hyvältä. Karri oli unohtanut puhelimensa ajotakin rintataskuun ja se kypsyi kastuttuaan täydellisesti.

Aamiaiseen tyytyväisinä jatkoimme matkaa kohti Riikaa. Tie Pärnusta eteenpäin oli taas loistavaa uutta asfalttia eikä liikennettä. Sadekin oli lakannut kokonaan ja aurinkokin pilkahti kerran, joten lomafiilis alkoi heräillä. Ajaessa säpsähdin kerran johonkin lentävään sälään ja seuraavalla stopilla huomasin oman rintataskuni jääneen auki ja aurinkolasien singahtaneen taivaalle. Se niistä laseista. Sääli, koska olin vähän kiintynyt niihin.

Karrin motoristeilta saaman vinkin mukaan käännyimme pääväylältä vanhalle rantatielle; ’Vana Riia maantie’. Se oli varsin kapea väylä ja vanhaa rosoista asfalttia. Vettäkin alkoi taas tulla urakalla ja fiilisten vuoristorata koukkasi taas rajusti alaspäin. Rantatie päättyi Latvian rajalle ja siitä alkoi yhdystie uudelle Via Balticalle. Reitti oli lopulta ollut huono valinta. Tullissa tsekattiin tarkasti passit, rekisteriotteet ja jopa green cardit.

Yhteenveto Virosta:

• tiet yllättävän hyviä, kunhan Pärnun keskeneräinen pätkä valmistuu
• vittumainen mopoiluilmasto
• liikennettä ei ollut, joten mielikuva liikennekulttuurista jäi vajavaiseksi

Latviassa teiden taso laski hieman. Liikenne lisääntyi jatkuvasti Riikaa kohti tultaessa. Heti rajan jälkeen käytiin taas tankilla. Puolessa välissä rajalta Riikaan pysähdyttiin kerran lisäämään ketjurasvaa, koska Pekin ketjut olivat alkaneet rohista. Ajeltiin sujuvasti liikenteen mukana. Joitain ohiteltiin ja väisteltiin kiireisempiä. Muutamia aika sekopäisen oloisia oli liikenteessä, mutta yleiskuva Latvian liikenteestä oli joustava. Riikaan johtavalla motarilla olisi ollut pienen vahingon paikka, kun yhdestä kaivonrenkaasta puuttui kansi. Vältimme sen kuitenkin kaikki ongelmitta.

Riika vaikutti aika isolta cityltä ja keskustaan ajeltiin vajaa puoli tuntia. Tultiin ytimeen ja hakeuduttiin turisti-infoa kohti. Infoa ei löytynyt, mutta kysyin kadunmieheltä neuvoa ennalta varaamaamme hosteliin. Ohje oli varsin epämääräinen, mutta löysimme kuitenkin oikean osan keskustaa. Lopulta kävelimme Pekin kanssa markkina-alueelle etsimään hostelia ja sieltä oikea läävä löytyikin. Haimme pojat ja ajoimme pyörät hostelin takapihan roska-aitaukseen portin taakse parkkiin.

Otimme jaetussa huoneessa suihkut ja Peki kävi hakemassa huoneeseen bisseä ja lekan Vana Tallinnia. Kello oli vasta vähän yli kaksi, kämppä hirveä loukko loistavalla sijainnilla ja suihkun jälkeen äijillä mainion raikas olo. Tänään otetaan isot jurrit…

Otettiin sitten lärvit. Pekin tuomat bisset toimivat ja Peki itse totesi jo puoli pulloa juotuaan olevansa vähän maistissa. Vitun amatööri. Olli alkoi myös päihtymään nopeaan tahtiin. Rannisto brothers kunnostautui etenkin Vana Tallinnin kumoamisessa, Karrin kanssa yritettiin vaan peesailla.

Juomien loputtua lähdettiin baareihin. Pörrättiin ulkona markkinoilla ja päädyttiin ensimmäiseen telttabaariin. Otettiin erittäin halvat bisset, 0,50 paikallista ählämiä eli about 70 senttiä iso stobe. Karrin kanssa naureskeltiin, kun veljekset alkoivat olemaan megapäissään jo alkuiltapäivästä. Tuuli tuiversi telttabaarissa ja päätimme lähteä eteenpäin. Vaihdoimme asemalla rahaa ja siirryimme vanhaan kaupunkiin. Keskustan pääväylää ylittäessämme Peki meinasi keilata mut humalapäissään kumoon. Hyvä että osui muhun, koska muuten vesseli olisi ollut levällään keskellä vilkasliikenteistä baanaa. Pekin toinen minä Apassi oli tullut esiin tiipiistään.

Olimme nälkäisiä ja vanhassa kaupungissa menimme kolmanteen vastaan tulleeseen ravintolaan syömään. Paikka oli todella tyylikäs ja tarjoilijakin poikkeuksellisen upea. Olli yritti kovasti tarinoida englanniksi saamatta kuitenkaan vastakaikua. Karri ja Olli ottivat alkupalaksi keitot ja minä sandwichin. Apassilla ei kuulemma ollut nälkä ja se tyytyi päivällisolueen. Karri ja Olli einehtivät pääruoaksi jonkinlaista lihapatahässäkkää ja minä lasagnen. Oma ateriani oli herkullinen ja pojat sanoivat samaa omista annoksistaan.

Kylläisinä ja lopulta Ollin tarinoista nolostuneina lähdimme maksettuamme ulos. Vaihdoimme kävelykadun toisella puolella olleeseen trendikkääseen baariin. Otettiin bisset ja Riiga balsamit. Jubailtiin siinä samalla kanadalaisen ja italialaisen pirkon kanssa. Neidot saivat varmaan realistisen kuvan suomalaisesta alkoholinkäytöstä. Lopulta Apassi ja Olli lähtivät takaisin kämpille, tai tarkalleen ottaen heidän ei enää annettu olla siinä baarissa.

Karrin kanssa jäätiin ottamaan vielä vanhaan kaupunkiin parit, kunnes lähdettiin poikien perään kämpälle. Lasillisia otellessamme katsoimme, kun Portugali otti EM-kisojen avausmatsissa Kreikalta turpaan. Lopulta tulimme kämpille ja kello oli vasta vähän yli yhdeksän. Apassi ja Olli yrittivät päästä kämppään sisään. Paikalla oli kolme vartijaa, jotka yrittivät tiirikoida meidän huoneen ovea auki. Hirveä hässäkkä. Meille ei oltu annettu missään vaiheessa avaimia, eikä niitä ollut respassakaan, joten Apassi oli ladannut ovessa olevan pikkulasin sisään. Karrin kanssa pyöriteltiin päitä ja lähdettiin läheiseen räkälään katsomaan Espanja – Venäjä –peliä.

Baari tuli täyteen kiihkeitä futisfaneja ja me jännitimme, ketä ne kannustavat. Itse olin Espanjan puolella ja hämmästyksekseni latvialaiset hurrasivat isoveli-Venäjälle. Epäilimme saapuneemme vähemmistöbaariin. Koska bisse oli halpaa, otimme kuitenkin kolmet stobet. Karri ihmetteli, kun mä lähetin sen yhden pienen latin kolikon kanssa tilaamaan kolpakkoja. Ei uskonut saavansa, mutta oli väärässä. Luuli kai mun kujeilevan, mutta bissejutuissa ei kujeilla!

Apassi ja Ollikin pyörähtivät baarissa, mutta lähtivät heti pois. Matsi päättyi kai 0 – 0, mutta aika meni lähinnä turistessa kaikenlaista. Todennäköisesti matsin ja tuoppien loputtua kävelimme kämpille. Apassi ja Olli olivat jo sikeästi nukkumassa ja ovi tietysti taas lukossa. Punnersimme rikkinäisestä pikkuikkunasta sisään ja ilmeisen suoraan nukkumaan.

13.06.2004, Riika – Kaunas, 313,1 km

Ekaksi heräsin sateen ropinaan, mutta hetken vitutuksen jälkeen nukahdin uudestaan. Olli kömpi puoli ysiltä ylös ja höpötti muutkin hereille. Huomasimme, että huoneessa nukkui yksi pirkkokin, mutta järkytys taisi olla sille paljon meidän pikkushokkia pahempi. Neito oli kuulemma Australiasta. Siinä on himassa selittämistä eksoottisista sioista, jotka yöllä kömpivät yksitellen hirmujurrissa oven pikkuikkunasta sisään. Kuin kruunuksi Karri oli aloittanut aamunsa hirmuisella pärinällä ennen kuin oli tajunnut naispuolisen henkilön läsnäolon.

Herättyämme kävimme läheisessä kahvilassa syömässä aamupalat. Tarjolla ei ollut oikein vaihtoehtoja, joten söimme jonkinlaiset pihvit ranskalaisilla. Pekillä ei meinannut brekkari pysyä sisällä. Apassi oli lähtenyt ja jättänyt armokanuunan. Safka oli vähän turhan raskas aamiaiseksi, mutta onneksi saimme juomaksi raikasta vettä, tuoremehua ja kahvia. Palasimme kämpälle ja koska promillemittarit värähtivät, otimme vielä pikkutirsat.

Lopulta, todennäköisesti aikaisen nukkumaan menon ansiosta, ajokunto kolkutteli jo reilusti ennen puoltapäivää. Ilmakin oli parahiksi kirkastunut. Jännitti vaan, että miten löydetään citystä ulos ja oikeaan suuntaan. Seuraava kohde olisi fiiliksistä riippuen Vilna tai Kaunas. Kämppää maksettaessa tuli noottia ikkunasta, jonka Peki kävi lopulta hoitamassa. Ylimääräistä majoituskustannusta kertyi 40 euroa ja virkavallan kohtaamiselta vältyttiin.

Liikkeelle lähdettiin lopulta about yhdentoista maissa. Riikasta ei tosiaan meinattu löytää pois. Siis kylässä ei ole minkäänlaisia opasteita. Ajelin suuntavaistolla ja vaikka oma vaisto alkoikin välillä epäilyttää, löytyivät Kaunaksen kyltit pienen ajelun jälkeen.

Tulimme koillisesta ulos kaupungista ja sen jälkeen ajettiin Riikan kehää jonkin aikaa ympäri. Keli oli mainio; vähän pilvinen, mutta poutainen. Rajalle ei ollut pitkä matka ja parikymppiä ennen sitä pidimme pienen sämpylätauon. Tuhlattiin samalla viimeiset paikalliset latit. Tauon jälkeen ajoimme tasaisessa letkassa rajalle ja näytimme passit ja rekisteriotteet.

Yhteenveto Latviasta:

• tieremontti vähän kesken
• upearunkoisia neitokaisia
• äärimmäisen halpaa olutta

Kuvia Baltian osuudesta

Liettuan puolella maisema muuttui aika radikaalisti. Latviassa oli ollut vielä aika paljon metsää ja vaihtelevaa maastoa, mutta Liettua on vain yksi vitun iso peltoaukea. Ainoa vaihtelu peltomaisemaan oli teiden varsilla olleet vihannesmyyjät, jotka kauppasivat tuotteitaan autojen konepelleiltä. Tie oli todella loistavaa koko ajan, mutta maisema yksinkertaisesti puuduttavan tympeä. Luotisuoraa tietä, peltoa ja laidunta, hevosia ja lehmiä vapaana aivan tien varrella. Päässä soi kokoajan Kolmannen Naisen säe ’ei tuo tuuli enää pelloilta paskanhajua…’.

Euroopan maantieteellinen keskipiste sijaitsee hieman Vilnan pohjoispuolella ja suunnilleen sen tasolla pidimme tankkausbreikin. Tankin jälkeen alkoi taas sataa. Kolme napakkaa kuuroa osui meihin ennen Kaunasia. Lisäksi voimakas puuskittainen tuuli kiusasi ajamista ajoittain. Kuurot olivat lyhyitä ja vaikka kamat ehtivät kastua, ne myös kuivuivat ajaessa yhtä nopeasti. Vastaan tuli muutama moottoripyöräryhmä, joita ei juuri ollut aikaisemmin näkynyt. Myös rekkojen määrä oli lisääntynyt ja niitä tuli pitkissä letkoissa sykäyksittäin vastaan. Kaunasiin tulimme puoli viiden maissa ja ajoimme suoraan keskustaan. Ollin kanssa odoteltiin pyörien luona, kun Karri ja Peki kävivät kävellen etsimässä meille hotellin.

Hotelli (Apartomentos Krunia?) oli todella siisti ja huoneet tilavat. Lisäksi paikka oli aivan paikallisen baarikadun vieressä. Mulla ja Karrilla oli yhden hengen sviitti, sänky oli nipinnapin riittävän leveä kahdelle äijälle. Normaalitilanteessa siihen mahtuisi kaksi hyvin nukkumaan. Peki ja Olli saivat hieman isomman ja kalliimman huoneen (33&44 egeä). Ajokamat olivat kutakuinkin kuivat, erityisesti lopun motaripätkä oli tehokas tuuletus vehkeille. Asetuttiin huoneisiin, käytiin suihkussa ja otettiin ensimmäiset bisset. Oltiin valmistauduttu saapumiseen ja ostettu bisset edelliseltä huoltsikalta, ettei tarvitsisi ekaksi hotellista lähteä kauppaa etsimään. Muuten oli loistava fiilis, mutta lämmin vesi suihkussa olisi tietysti tuntunut ihan hyvältä.

Puoli seiskan maissa lähdettiin tutustumaan kaupunkiin. Venäläistyylisellä, mahtipontisen leveällä ja sairaan pitkällä kävelykadulla oli jonkinlaiset festarit käynnissä. Bändi soitti lavalla, kadun varrella oli runsaasti näyttelyautoja ja porukkaa oli väenpaljoudeksi riittävä määrä liikkeellä. Erityisesti huomiotamme kiinnitti useat slaavilaistyyliset tiukat pakarat ja niitä korostava pukeutumistyyli.

Poikien teki mieli pizzaa ja löysimmekin kävelykadulta siistin näköisen pizzerian. Otimme mainiot paikalliset oluet ja saatuamme englanninkielisen ruokalistan tilasimme varsin kelvolliset ja hyvänkokoiset lätyt. Kyytipojiksi otimme vielä toiset tuopit ja jotkin paikalliset ryypyt. Pizzan jälkeen lähdimme etsimään futiksen katseluun sopivaa pubia, mutta päädyimmekin kauppaan hakemaan pussikaljaa ja aamiaistarvikkeita.

Hieman sivussa olleesta kaupasta palasimme pääkadulle ja löysimme sopivan baarin. Futista ei näkynyt, mutta formuloiden Kanadan GP sai kelvata sijaisviihteenä. Parit stobet ja gt:t saivat safkan jälkeen olon vain raukeaksi. Vähän vaille kymmenen palasimme hotellille ostosten kanssa ja katselimme huoneessa Englanti – Ranska –peliä, jonka britit harmiksemme tyrivät täydellisesti loppuhetkillä. Matsin ja muutamien keitosten jälkeen uni maittoi taas hyvin.

14.06.2004, Kaunas – Bialystok – Lublin, 538,7 km

Heräiltiin ennen yhdeksää. Karrilla oli vähän kupu sekaisin, eikä kaveri uskaltanut farttailla aamusella normaaliin malliin. Hyvä mulle. Peki ja Olli tulivat huoneeseen ja tekivät huonoilla keittiövehkeillä varsin ankean brekkarin. Keli näytti loistavalta, joten tänään mentäisiin pitkälle. Kymmeneltä oltiin syöty ja pakattu. Suunta olisi mahdollisimman pitkälle itäiseen Puolaan. Rajalle on noin 90 kilsaa.

Kaunasista löysimme heti helposti väylän Marijampoleen ja edelleen Varsovaan. Liettuan puolella baana oli edelleen loistavaa, eikä liikennettä ollut nimeksikään. Ajoimme 80 kilsaa rajan tuntumaan tankille. Yksi Audi ohitti meidät aika haipakkaa ja jäi hetken päästä tutkaan. Ajoimme yhdeksääkymppiä sakotuksen ohi ja kohta sama kaveri päästeli taas armotonta vauhtia meidän ohi.

Rajahuoltsikalla otimme aamukaffet. Harsopilvinen ja lämmin päivä, vähän tuulinen edelleen, mutta muuten täydellinen ajokeli. Rajalle oli nopea siivu ja positiiviseksi yllätykseksi tulliin ei ollut jonoa. Passien vilautus riitti ja tullimies naureskeli kaasua ja vauhtia viittoen ja sanoen ettei Puolassa ole poliiseja. Jep jep

Yhteenveto Liettuasta:

• loistava tie maan läpi
• pelkkää peltoa

Rajan jälkeen maisema muuttui kumpuilevammaksi, mikä olikin loistava piristysruiske. Tie oli ensimmäiseen cityyn eli Suwalkiin edelleen loistavaa ja opasteetkin olivat todella kohdillaan. Tien varrella oli runsaasti non-stop-baareja. Mitäköhän lie, en uskaltanut pysähtyä, kun pojat olisivat voineet innostua. Todellinen ajofiilis oli päällä, tie ja keli edesauttoivat siinä kummasti.

Ajettiin samaa soittoa Augustowiin ja sen läpi kohti Varsovaa ja Bialystokia. Tien laatu muuttui äkkiä todella radikaalisti, välillä baana oli varsin surkeaa, vaikka käsittääkseni ajoimme pääväylää pitkin. Puoli yhden maissa pidimme venyttely- ja juomabreikin Augostowin eteläpuolella. Opasteet olivat yhtäkkiä loppuneet, emmekä varmaan olleet lähteneet kohti Bialystokia aivan suorinta reittiä. Lyhyt kokemus Puolan liikenteestä oli jo opettanut, että vastaantulevaa liikennettä on syytä tarkkailla normaalia huolellisemmin. Siellä tehdään aika vallattomia ohituksia.

Jatkettiin edelleen ripeää ajelua, keskinopeus pidettiin yhdeksänkympin ja sadan välillä. Tiellä oli kaikenlaisia kulkuvälineitä hevoskärryistä loistomersuihin, mutta etenimme kuitenkin joutuisasti Bialystokiin, jossa kävimme syömässä kevyen lounaan. Olimme ajaneet vähän aikaa liian pitkälle Varsovaa kohti, mutta yhdessä pikkukylässä muutin suunnan suoraan etelään ja Bialystok löytyi. Ylimääräisiä kilometrejä kertyi oletettavasti parikymmentä. Sori pojat. Puolalainen liikennekulttuuri näytti todellisia puoliaan, juuri ennen Bialystokia yksi rekka oli ajettu puuhun ja rekan nupin valkoisessa maalissa näkyi vielä runsaasti veriroiskeita. Niin, olipa väylällä pari heinäpaaliakin.

Safkat saimme hetken ajelemisen jälkeen Hokus Pokus –nimisessä varsin trendikkään oloisessa baarissa. No eihän trendikkäissä baareissa tehdä kunnon ruokaa. Mun carbonara oli todella hanurista, mutta kola jäillä teki kauppansa. Pojille upposivat bologneset, mutta kukaan ei hehkuttanut annostaan.

Puoli neljältä jatkoimme matkaa. Viidenkympin tiukka ajo safkan jälkeen ja Bielsk Podlaskissa Karri kuuli pyörästänsä jotain kitinää ja sitten ihmeteltiin porukalla, mistä se tulee. Äänen lähde ei selvinnyt, joten ei siihen auttanut kuin kova ajo. Loppumatkalla Lubliniin pysähdyttiin kaksi kertaa, kerran venyttelemään ja kerran tankille. Karrin pyörän kitinä oli loppunut yhtä yllättäen kuin alkanutkin. Ajaessa sai olla koko ajan todella skarppina. Peilejä oli erityisesti syytä tarkkailla, koska takaa saattoi tulla koska vaan joku sekopää eläimellistä vauhtia.

Lubliniin tullessa nähtiin Puolan ensimmäinen prätkä ja kaveri viittoili terveisiä meille kuin kohtauksen saaneena. Lublinissa pörrättiin vähän aikaa kaupungin surkeilla teillä, kunnes ajettiin parkkiin ja kysyttiin opastusta hotelliin. Juuri ennen keskustaa meinasin joutua peräänajon todistajaksi, kun viereisellä kaistalla ambulanssi oli hilkulla täräyttää jalankulkijaa väistänyttä autoa perään. Keskustassa yksi pizzerian pitäjä opasti meidät kolmen tähden hotelli Victoriaan; 12-kerroksiseen kolossiin, joka loi vääjäämättä mielikuvaa Moskovasta. Hotelli oli vähän tyyris puolalaiseen hintatasoon, mutta sisältä ihan tyylikäs ja pyörätkin saatiin vartioituun parkkiin. Kahdeksalta olimme huoneissa ja suihkussa, joten ajopäivä oli ollut varsin pitkä.

Puoli yhdeksältä olimme jo valmiita tutustumaan kaupunkiin. Kävelimme kohti vanhaa kaupunkia. Kylillä oli todella hiljaisen oloista, vaikka kysessä pitäisi olla iso city. Osuimme varsin pian viehättävän oloiseen terassiravintolaan (Restauracja zaprasza) ja tilasimme alkuun tuopit. Hetken pähkäiltyämme päätimme syödä samassa ravintolassa ja valinta oli loistava. Palvelu oli ensiluokkaista ja ruoka fantastista. Söimme pihvit uuniperunoilla ja tzatziki-kastikkeella. Safkan, kolmen tuopin ja kirsikkavodkan kyllästäminä siat olivat erittäin turvoksissa. Ollikaan ei kitissyt annoksen koosta. Lisäksi koko setti oli edullinen, vajaa kymmenen euroa kärsä.

Safkan jälkeen menimme vielä nuorison suosimaan irkkupubiin. Oluiden ja gin tonicien kera katsoimme, kun Ruotsi pieksi Bulgarian 5-0. Masentavaa. Matsin jälkeen palasimme hotellille. Karri haki kaupasta muutaman bissen ja siirryimme huoneisiin. Rannistot menivät heti goisaamaan ja itsekin nukahdin puoli tölkkiä juotuani sängyllä lojuessani. Loput puoli tölkkiä valuivatkin syliin ja hetken torkuttuani heräsin siirtelemään kosteaa lakanaa sivummalle.

15.06.2004, Lublin – Krakova, 319,2 km

Karri oli saanut taas vatsan kuntoon ja alkoi pörisemään yhdeksältä. Peki kolkutteli samoihin aikoihin ovelle, joten kai se oli pakko nousta.

Mentiin alakertaan ihan kelvolliselle hotellibrekkarille. Kaikkia janotti valtavasti ja ihmeteltiin paikallista tapaa tarjoilla mehua aamiaisella. Vain lämmintä tomaattimehua muutamassa lasissa. Onnistuimme sentään pummaamaan jokusen ihan juotavankin lasillisen greippimehua. Tomaattimehu ei oikein maistu aamusella, yleensäkin mieluiten vain vodkan ja tabascon seurassa.

Liikenteeseen lähdimme pilvisessä ja tuulisessa säässä 10.40. Rasvasimme ketjut lähtiessä ja yritimme löytää tien Krakovaan, joka oli päivän kohde. Lublinissa oli runsaasti liikennettä eikä Krakovan kylttejä hotellin respan opastuksesta huolimatta löytynyt. Lähdimme ekaksi ilmeisesti oikeaan suuntaan, mutta epäuskoisena käännyin nopeasti takaisin ja ajelin Varsovan suuntaan. Pääväylällä ajo oli stressaavaa, joten parinkympin jälkeen suunnistin kyläteitä pitkin alkuperäiselle suunnitellulle väylälle Krasnikiin. Pojat epäilivät reittiä, koska tiet olivat välillä aikamoisia kärrypolkuja, mutta lopulta Krasnik löytyi.

Puolassa ajaminen menetteli kuivalla kelillä ja ilmeisesti liikenteellisesti emme kuitenkaan olleet pahimpaan aikaan liikkeellä. Ruuhkaisena aikana ja sateella Puolan liikenne olisi todellinen killeriyhdistelmä. Krasnikissa kävimme tankilla vartin yli kaksitoista. Paikallinen pappa tuli ihmettelemään motoristien touhuja ja laitoimme Ollin tulkiksi. Kumpikaan ei tainnut tulla ymmärretyksi.

Pientä sateen pelkoa oli ilmassa. Pikkuteitä oli veikeä ajella, koska siellä ei varmastikaan usein näy prätkiä. Porukka tuijotti hullun lailla ja muksut vilkuttivat innoissaan, kun painoimme menemään. Muistutus Puolan liikenteestä oli koko ajan näkyvillä, sillä teiden varret pullottivat pieniä ristejä ja välillä isompiakin muistomerkkejä. Vahvan katolilaista kansaa ja useat taitavat päättää elämänsä tien päällä.

Seuraava 65 kilometrin taival meni taas vaihtelevilla nopeuksilla. Matkalla Sandomierziin oli paljon taajamia ja vauhti poukkoili. Välillä jouduttiin tekemään hurjia ohituksia. Puoli kahdelta otettiin breikki ja arvion mukaan Krakovaan olisi vielä pitkälti toistasataa. Tarkasti ottaen 160, selvisi kyltistä stopin jälkeen.

Seuraavaksi ajettiin aika kiukulla 120 km Nowe Brzeskoon taas tankille ja haukkaamaan juustohampurilaiset ja kolat. Matkalla oli sakot todella lähellä. Nopeusrajoituksista ilmoitettiin nihkeästi ja etenkin taajamaa päättäviä merkkejä ei ollut juuri lainkaan. Kypsyneenä huonoon opastukseen ja tuskastuneena nykimään vauhtia kuuden- ja yhdeksänkympin väliä painelin harva-asutuksisten taajamienkin läpi kahdeksaakymppiä. Yhteen kylään tultaessa vastaantulija vilautti valoja ja tiputin samantien vauhdin kuuteenkymmeneen. Tutkahan siellä oli, joten kiitokset sille vastaantulijalle.

Neljän maissa safkan jälkeen Krakovaan oli enää nelisenkymmentä kilsaa. Loppumatka oli taas todella tökkivää ja ja kymmenisen kilsaa ennen maalia liikenne alkoi jumittaa tosissaan. Ennen Stare Mestoa liikenne seisoi jo täydellisesti. Aurinkokin oli alkanut porottaa ja jonottaessa oli kuumat paikat. Karrin mopon lämpövalo alkoi palaa, kun saavuimme Krakovan keskustan tuntumaan ja radan alituksen jälkeen meidän oli pakko ajaa sivukadulle.

Stopissa kävi flaksi, sillä samassa talossa oli kolmen tähden hotelli Polonia, josta saimme kuin saimmekin 109 zlotyn kahden hengen huoneet. Periaatteessa hotelli oli täynnä, mutta ne olivat remontoimassa naapuritalosta lisää tilaa ja siellä oli rempan keskellä pari asumiskelpoista huonetta. Saimme pyörät talliin, varsin isot huoneet, suihkun käytävällä eli kaikki oli hyvin. Päivä ei ollut niin pitkä, mutta tiet olivat huonoja, liikenne tempoilevaa ja lopun kuumuus vei viimeiset mehut.

Karri kävi hakemassa meille bisseä ja äijät suihkuttelivat hiet pois. Olli otti pienet tirsat. Suihkujen jälkeen kello oli kuusi tai siis oikeasti viisi, kun tajusimme olleemme jo toista päivää uudella aikavyöhykkeellä. Kellonajat edellä ovat siis olleet pari päivää tunnin edellä. Suihkujen jälkeen pojat jaksoivat lähteä saman tien kiertämään kylälle, mutta mä jäin tunniksi loikoilemaan ja elpymään kämpälle. Kävi ilmi, että hotelli oli aivan ytimessä; vanhan kaupungin portille oli about sadan metrin matka.

Äijät palasivat kuuden jälkeen ja samoin tein painoimme tien yli vanhaan kaupunkiin. Ensisilmäys kaupungista oli todella viihtyisä ja Karrille se toi kuulemma Prahan mieleen. Menimme suurelle toriaukiolle, jossa oli runsaasti terasseja ym. perusjuttuja. Ostin aurinkolasit ekana päivänä menetettyjen tilalle. Jatkoimme kiertelyä ensimmäiselle terasillemme, jännästi holvikaareen tehtyihin pöytiin. Mielenkiintoinen mesta. Karri tiedusteli meiltä, missäpäin Puolaa Vatikaani sijaitsee. Kommentoimme hiukan.

Kaupungissa oli paljon turisteja liikkeellä ja tietysti niitä viihdyttämässä jos jonkinlaista jonglööriä ja taiteilijaa… kansainvälistä. Kirkkoja oli myös valtavasti. Tuoppien jälkeen kiersimme ytimestä Wista-joen rantaan. Ranta-alue oli auringon alkaessa laskea erittäin viehättävän oloinen paikka. Nautimme maisemasta hetken ja siirryimme vanhan kaupungin eteläosiin. Opaskartoista huolimatta se ei taida vielä olla oikein turistiseutua, sillä alue oli paljon toriaukean ympäristöä rähjäisempi.

Menimme pieneen räkäiseen kuppilaan ja yritimme kielimuurin yli tilata safkaa. Olli söi pizzan ja sai toisen kaupan päälle. Emme täysin ymmärtäneet miksi, koska baariheppu ei puhunut sanaakaan saksaa tai englantia. Me muut söimme ihan kelvolliset Kievin kanat keitetyillä potuilla ja erilaisilla raasteilla. Ruokajuomana toimivat erinomaiset Zywiec-oluet.

Ruoan jälkeen lähdimme taas kerran etsimään paikkaa, jossa näkisi futista. Parin ohilyönnin jälkeen ja Ollin jatkuvan kitisevän epäuskoisuuden säestämänä osuimme Opium-merkkiseen baariin, jossa Saksa ja Hollanti väänsivät todella isolla screenillä. Todennäköisesti cityn ainoa sporttibaari. Katsoimme 1-1 päättyneen matsin Hollannille hurranneessa baarissa muutaman bissen ja gt:n imien. Bisse maksoi 5 zlotya eli vähän yli euron. Mmm…

Matsin jälkeen lähdimme kohti toriaukiota ja hotellia. Peki sanoi baarin olleen parinsadan metrin päässä hotellilta, kun todellisuus oli yli kilometri. Olli oli muuten vain täysin eksyksissä. Perkeleen Rannistot. Karrin kanssa opastettiin vanhukset kaupungin paraatiosiin ja otimme vielä aukion terassilla yhdet tuopit omista ajotavoistamme rupatellen.

Baarit alkoivat sulkeutua ja palailimme hotellille päin vielä yhtä avointa kuppilaa kaivaten. Hotellin lähimaastosta niitä ei kuitenkaan enää löytynyt. Baarin sijaan otimme kaupasta muutamat bisset mukaan ja menimme hotellihuoneisiin juomaan vielä yhdet tölkit. Yhden maissa kömmin nukkumaan.

16.06.2004, Krakova – Banska Bystrica – Budapest, 413,6 km

Olli kolkutteli herätystä puoli yhdeksältä. Vitun mulkku, eikö nämä pässit tajua, että lomalla pitää saada nukkua. Vartin päästä Peki tuli ilmoittamaan, että veljekset ovat menossa johonkin. Tervemenoa. No eihän siinä enää saanut nukuttaa, että kiitosta vaan. Veljekset tulivat aika pian takaisin, olivat käyneet Mäkkärissä syömässä. Karri lähti niiden mukaan ja menivät kaikki räpläämään Karrin eilen kuumennutta pyörää.

Pääsin ylös sängystä ennen kymmentä ja menin katsomaan poikien räpläystä. Ei sille mitään ollut tehtävissä, joten lähdettiin kaikki Mäkkäriin pupeltamaan brekkaria ja tuhlattiin samalla viimeiset zlotyt.

Aamupäivästä Peki oli yhteydessä Suomeen ja välitti meille masentavan uutisen. Vuodesta 1992 toisen levy julkkarikeikasta lähtien ehdottomiin suosikkiyhtyeisiini kuulunut Sir Elwoodin Hiljaiset Värit koki traagisen menetyksen ja meille asti kantautunut suru-uutinen veti matkalaisen mielen matalaksi.

Matkan oli kuitenkin jatkuttava. Yhdeltätoista lähdimme taas baanalle. Suuntana oli aluksi Zakopane ja lopulta ajaisimme Budapestia kohti. Päätimme, että ajelemme niin kauan kuin viitsimme. Keli oli ok, vähän tuulinen ja puolipilvinen, ei liian kuuma. Krakovasta ulos ajaminen oli taas puolalaista vittuilua, ei minkäänlaisia opasteita. Ajeltiin taas joitain ihmeellisiä kärrypolkuja pikkukylien läpi ja lopulta löysimme Chyzneen (Puolan rajakylä Slovakiaan) ja Zakopaneen johtavan tien.

Pohjois-Puolassa maisema oli ollut ranskalaistyylistä maaseutua, mutta nyt tie muuttui alppimaiseksi vehreäksi vuoristoksi. Jokilaaksoa pitkin oli todella nautinnollista ajella. 90 kilometrin jälkeen pidimme breikin ja lisäsimme vähän vaatetusta, kun ilma oli alkanut viiletä Tatralle kivutessa.

Tie Krakovasta rajalle oli suhteellisen hyvää koko ajan. Viimeinen pätkä Zakopanen risteyksestä oli erittäin nopeaa väylää ja taas vältettiin yksi tutka valojen vilautuksella. Rajalla homma oli simppeli, passin vilautus ja läpi uuteen maahan.

Yhteenveto Puolasta:

• vaihtelevat tiet, valtaosa perseestä
• opastus kaupungeissa olematon, pääväylillä enintään kohtuullinen (Varsova varmaan löytyisi, muuten heikkoa)
• edullinen hintataso, Krakova vierailun arvoinen

Kuvia Puolan osuudesta

Slovakian puolella maisema muuttui silmiä hiveleväksi. Jokilaaksotie oli hyvässä kunnossa ja todella mutkainen. Alkuun ohiteltiin ja pääsi nautiskelemaan kunnolla. Ennen Dolny Kubinia jonoa oli jo runsaasti ja päädyttiin ajamaan jonossa kymppi kaupunkiin tankille. Kello oli vartin yli kaksi ja kilsoja vasta 160. Keli alkoi taas lämmetä.

Seuraava pätkä oli fantastinen. Aivan upeaa maisemaa ja tietä. Kiivettiin yhden vuorenkin yli, jonka huipulla oli laskettelukeskus ja 13 lämmintä. Alhaalla oli taas jo päälle 20 astetta. Väli oli Ruzomberok – Branska Bystrica ja sitä voi todella suositella kaikille motoristeille. Bystricassa väylä muuttui motariksi Zvoleniin ja kävimme motarin varrella fast food –paikassa syömässä. Peki ja mä kokeilimme jotain maksahöystöä, Karri ja Olli pupelsivat kanaa. Takana 250 kilometriä ja fiilis aamusta huolimatta hyvä. Hanuri alkoi vähän puutua runsaasta ajamisesta.

Jatkossa maasto vähän tasoittui ja ajelimme melko haipakkaa rajakylä Sahyyn. Meinasimme ekaksi jäädä sinne yöksi, koska kellokin oli jo yli viiden. Päätimme kuitenkin painaa suoraan Budapestiin ja huikat vettä juotuamme jatkoimme matkaa. Raja tuli heti vastaan ja passia väläyttämällä pääsimme rajan yli.

Yhteenveto Slovakiasta:

• hyvät tiet
• gaso euron litra eli toistaiseksi kalleinta
• upeat maisemat etenkin pohjoisessa
• loistava mopoilumaa

Unkarissa ajettiin ensin hyvää ja tyhjää baanaa kolmisenkymmentä kilsaa tankille. Kymmentä yli kuusi mittarissa oli 350 km ja Budan keskustaan about 60 km. Yrittäisimme kiertää keskustan lähelle lentokenttää, joka on cityn luoteispuolella. Liikennettä ei pitäisi olla illalla liiaksi.

Seiskan maissa tulimme Budapestiin ja sisäänajo kehälle ja turisti-infolle meni täydellisesti. Turisti-infoa ei vaan löytynyt kartan näyttämästä kohdasta. Ajeltiin kohti lentokenttää ja pysähdyimme ensimmäisen hotellin kohdalle (Nap ***). Otettiin viiden hengen apartomento kahdeksi yöksi (25€/nuppi/yö). Huomenna ei tarvitse ajaa!

Näimme huoneissa parahiksi ekojen bissejen kera Espanja – Kreikka 1–1 –nyhjäyksen. Olli lähti suihkun jälkeen hakemaan paikallista valuuttaa ja juotavaa. Kauppa oli jo kiinni eikä pankkiautomaattikaan toiminut, joten turvauduimme hotellin palveluihin. Kaikki olivat suihkunraikkaina hotellin baarissa puoli ysiltä.

Otettiin hotellin baarissa huoneen laskuun bisset ja Slivovitsit (luumuviinat). Siitä kävelimme viereiseen asumalähiö Köbanyaan ja etsimme ruokapaikkaa. Koko mesta oli täysin kuollut, mutta menimme yhteen räkäiseen läävään lähiön ’kävelykadulla’. Sieltä saimme bisset ja burgerit. Burgeri oli surkea, mutta vähän reilu euron bisse oli oikein hyvää. Mesta meni kymmeneltä kiinni ja meidät kehdattiin ajaa sieltä ulos jo 20 yli.

Lähellä oli toinen kuppila upeine tarjoilijoineen, mutta sekin oli juuri sulkeutumassa emmekä päässeet sisään asti. Kysyimme neuvoa ja löysimme vielä yhden pienen räkälän. Otimme siellä parit stobet, parit unicumit ja vodkat. Futistakin näkyi ja nautimme, kun Portugali vei Venäjää 2–0. Pitkästä aikaa laulu raikasi ja baarin tarjoilija ja ainoa asiakas olivat ihmeissään, kun ’Lauantai-ilta’ kajahti korkealta ja kovaa. Ostettiin vielä baarista bisseä hotellille. Pojat hyytyivät vuorotellen, aikamoinen jurri alkoi olemaan päällä. Mahtavaa.

Huhu kertoi, että Peki oli yöllä naureskellen kuseskellut huoneen matolle, mutta en tiedä tarinan todenperäisyyttä.

17.06.2004, Budapest

Heräsin varttia yli kasi apartomentosin yksiöstäni. Meinasin mennä kuselle ja moikkaamaan naapurihuoneessa olevia poikia, mutta huoneen avain meni poikki ja olin lukinnut itseni sisään. Olli haki respasta äijän ja tiputin sille avaimen jämän ikkunasta. Kun vihdoin pääsin huoneesta ulos, pojat olivat jo menneet brekkarille. Hipsin perässä hotellin raflaan. Loistoaamiainen!

Brekkarin jälkeen elvyimme hetken huoneissa ja yhdentoista jälkeen lähdimme shortseissa kaupungille. Otimme Köbanyan asemalta spåran keskustan suuntaan. Oikeaan suuntaanhan se lähtikin, mutta kääntyi pian kehän suuntaiseksi. Ajelimme kuitenkin spåralla päättärille asti ihan seikkailumielessä. Olli vähän murisi ja sanoi, että taksilla olisimme jo perillä.

Päättärillä Karri selvitti kielimuurin yli dösäkuskilta vinkkejä keskustaan pääsemiseksi ja otimme lopulta toisen spåran pikku juoksun jälkeen. Pääsimme pummilla hitaasti keskustaan. Emme tienneet olevamme lähellä ydintä, mutta hyppäsimme kuitenkin spårasta pois sen seistessä yhdellä pysäkillä pidempään. Ulkona huomasimme raiteen päättyvän ja spåran lähtevän kohta takaisin päin. Ihme porukkaa, siellä ne vaan istua jäpitti paikallisetkin.

Dallailimme Tonavan rantaan parin kaupan kautta ja ihastelimme rannan maisemia. Siirryimme Pestin eli kaupallisen keskuksen kävelykadulle ja testasimme muutaman terassin. Rannistot hankkivat kävellessä tuliaispaitoja kojuista. Peki yritti kovasti hankkia Tiinalle lentoja Kroatiasta takaisin Budaan ensi viikolle siinä kuitenkaan onnistumatta. Kaupunki vaikutti oikein nätiltä, sellainen tavallinen turistihoukutin. Häiritsevin seikka oli, että siellä on valtavasti suomalaisia. Sellaisesta tulee ahdistava fiilis.

Lentomatkajärjestelyjen ja baarien jälkeen kävimme syömässä spicy sausaget terassibaarissa. Paikassa ei ollut omaa vessaa, joten jouduimme käymään tyhjennyksellä naapurin eroottisluonteisessa showbaarissa. Safkan jälkeen päätimme lähteä Budan puolelle ja sillan ylitettyämme otimme näköalahissin palatsille. Palatsilla kiertelimme hetken ja kävimme lasillisella upealla näköalaterassilla. Häikäisevät näkymät yli kaupungin.

Tulimme kukkulalta kävellen alas ja palasimme sillan yli Pestin puolelle. Yhden kuppilan kautta otimme cäbin takaisin Köbanyaan. Kyselin lähtiessä paljonko matka suunnilleen maksaisi. Kaveri vetosi ruuhkaan ja muuhun ja sanoi että mahdotonta arvioida. Menimme kuitenkin kyytiin. Auto oli tyylikäs ja tehokas Audi.

Kaveri selitti harrastuksekseen rallin (Unkarin mestari?) ja sen huomasi ajotyylistä. Vesseli painoi menemään aivan vitusti; takapenkillä pelotti, kun muutamat mällit olivat todellä lähellä ja räikkä soi. Kehuipa yhdessä läheltä piti -tilanteessa hyviä jarrujaan. Ajettiin ekaksi väärällä asemalle, mutta se oli meidän oma opastusvirhe. Lopulta oikeassa paikassa kaveri todennäköisesti kusetti meitä. Mittarissa oli muutenkin paljon hintaa eli turistimittari ja sitten veitikka teki maksaja-Ollille jonkinlaisen silmänkääntötempun ja sanoi saaneensa kymppitonnin sijasta tuhat florinttia. Seurasi viiden minuutin väittely, mutta minkäs siinä teet, ketä poliisi olisi uskonut. Saatanan paskiainen, jäi saman tien koko maasta huono maku, vaikka mesta on muuten ihan miellyttävä ja kaunis.

Himpun verran vittuuntuneina haimme kaupasta runsaasti bisseä ja lekan Erdömesteriä eli paikallista Jekkua. Tulimme kämpille katsomaan, kun Englanti pieksi Sveitsin 3–0. Meinattiin Pekiä lukuunottamatta vetää kostojurrit. Pekillä oli morkkis hölmöilyistään ja sen pitäisi nöyränä poikana hakea Tiina lentokentältä aamulla.

Puoli ysiltä lähdimme vielä tsekkaamaan upeiden tarjoilijoiden lähiöbaarin. Tiskin takan olikin ruma viiksekäs korsto, joten otimme siellä vain yhdet Dark Kaiserit. Erinomaista tummaa bisukkaa. Sieltä menimme edellisen päivän iltapalaräkälään. Vaikka kello oli vasta puoli kymmenen, ne eivät meinanneet enää tarjoilla meille. Saimme kuitenkin tuopit ja sämpylät schnitzeleillä. Juoduttiin ottamaan bisset aika kiukulla, kun mammat alkoivat vilkutella valoja ja puunailla lattiaa meidän pekkien alta. Vihjailua; eihän me sellaista tajuta. Sanokoon suoraan, jos haluavat sulkea paikan…

Tultiin sitten kämpille ottamaan vielä vähän pisseä ja Erdömesteriä, joka oli varsin hyvää. Yritettiin samalla sanoittaa seuraajaa ’Lauantai-illan’ puuttuvalle säkeistölle. Ehdotin aiheeksi vanhaa klassikkohoilotusta ’Maitolaulua’ ja sitä alettiin työstää saman tien. Saatiin joitain säkeitä aikaiseksi, mutta eipä juuri mitään kelvollista ja julkaisukelpoista. Täydellisyyttä kun kuitenkin etsitään. Hiljalleen laulun lomassa Rannistot hyytyivät. Karrin kanssa turistiin aika pitkään. Jossain vaiheessa yötä siirryin yksiööni nukkumaan ja tajusin jättää lukon auki, ettei aamuinen painajainen toistu.

18.06.2004, Budapest – Balaton – Zagreb – Karlovac, 439,2 km

Heräsin 20 vaille ysi, kun Karri ja Olli olivat lähdössä brekkarille. Peki oli jo aikaisemmin lähtenyt Tiinaa vastaan lentokentälle. Taisi olla vähän hermostunut, kun meni sinne reilusti etuajassa. Menin pian itsekin poikien perässä syömään ja tutkailimme samalla kartalta ulosajoa citystä.

Lämpöä oli jo aamusella noin 20 astetta ja puolipilvistä. Aamiaisen jälkeen lepäilimme vielä hetken ja haimme ajokuntoa. Vähän yli yksitoista kaikki olivat kondiksessa ja hotelli oli maksettu. Lähdimme liikkeelle ja ajoimme keskustasta poispäin. Ajelin ensin kohti lentokenttää ja sitten suoraan etelään tavoitteena Kecskemetiin vievä M5-moottoritie. Muutaman risteyksen jälkeen oikea baana löytyikin. Jouduimme ajamaan motaria ensin takaisin keskustaa kohti, kunnes pääsimme kääntymiseen sopivan liittymään.

Ajelimme M5:ttä ja edelleen M0:aa kohti Balatonia. Aivan loistavaa motaria ja painoimme sitä samalla istumalla 110 kilometriä nopeuden ollessa 120-130 km/h. Budapestin lähellä oli valtavasti rekkoja liikkeellä ja vastaantuleva liikenne seisoi aivan sumpussa. Onneksi olimme menossa toiseen suuntaan. Homma eteni joutuisasti. Hieman ennen Balatonia pidimme tankkauksen yhteydessä kahvitauon ja käytimme samalla viimeiset florintit. Kello oli tauolle tullessa puoli yksi ja yhdeltä jatkoimme taas matkaa.

Aika pian breikin jälkeen motari loppui ja tie jatkui Balatonin eteläreunaa kulkevana valtatienä. Vajaa viisikymppiä ajettuamme käännyimme valtatieltä rantakylään ja kävimme kokeilemassa Balatonin vettä.

Kirkkaan sininen tai oikeastaan turkoosi vesi, järvi on ilmeisen matala ja Pekin trivian mukaan Euroopan kolmanneksi suurin järvi. Pekin trivioihin voi suhtautua pienellä kriittisyydellä ja esimerkiksi seuraava saitti ei tue Pekin ’faktaa’: http://www.globalgeografia.com/europe_eng/europe_lakes.htm. Sori Pekka, oli pakko tarkastaa. Biitsillä oli jonkinlainen bändikin soittamassa. Keli oli muuttunut jo niin lämpimäksi, että ajohaalarit oli vaihdettava farkkuihin. Lomakelit lähestyvät…

Jatkoimme matkaa. Pari tietyötä vähän hidasti, mutta sivuutimme ne keskiviivaa ajaen. Tie muuttui uraisemmaksi, mitä pidemmäs Budasta tultiin. Ennen Kroatian rajaa Zalakomarin paikkeilla teiden varsilla pyöri taas rekkahuoria ja loogisuuden vuoksi myös rekkoja oli paljon liikkeellä. Ohittelimme niitä aika urakalla. Rajakaupunki Letenyeen tulimme puoli neljän maissa.

Passi tarkastettiin ensin Unkarista lähtiessä ja uudestaan tarkemmin Kroatiaan tullessa. Olimme Euroopan Unionin ulkorajalla. Ajoimme Kroatian puoleisen raja-aseman parkkipaikalle, vaihdoimme paikallista valuuttaa ja söimme viihtyisän oloisessa baarissa. Ollit söivät pastat, Peki pizzan, Tiina salaatin ja minä kananrintaa. Annokset olivat varsin mainiot. Budan lepopäivä oli tehnyt kropalle hyvää, mutta edellisellä pätkällä hanuri oli taas alkanut vakavasti puutua.

Yhteenveto Unkarista:

• Budapest näkemisen arvoinen city
• liikaa suomalaisia
• hyvät pääväylät
• yksi taksarimulkku onnistui pilaamaan muuten hyvän fiiliksen Unkarista

Kroatiassa painettiin ensimmäiset 100 kilometriä maksullista uudenkarheaa motaria. Ensimmäisellä tietulliasemalla ajoimme pois motarilta, koska customeista meinasi gaso loppua, eikä uudella motarilla ollut vielä lainkaan tankkauspisteitä. Ajelimme motarilta jonkinlaista kylätietä hieman epäuskoisina, kunnes tulimme vanhalle Zagrebiin vievälle valtatielle. Sieltä löytyihin huoltsikka. Pekin tankki taisi olla jo rutikuiva ja aseman lopulta löydyttyä helpotus oli suuri. Montaa kilsaa sillä ei olisi enää ajellut. Kello oli varttia vaille kuusi.

Karlovacista tehtiin päivän tavoite, koska se olisi sopivan kokoinen city ja lähempänä maalia kuin Zagreb. Sinne olisi vielä noin satasen siivu, mutta se oli Zagrebin toisella puolella, joten liikennettä saattaisi olla enemmän ja teiden tasosta ei koskaan tiedä. Ajelimme valtatietä Zagrebia kohti ja parinkymmenen kilsan köröttelyn jälkeen tie yhtyi edelliseen motariin. Zagrebin ympäristössä motari oli ilmainen.

Kiersimme Zagrebin motaria pitkin eteläpuolelta ja ajoimme Rijekaa kohti. Taas tuli tullimaksupiste; 16 kunaa loppumatka Karlovaciin ja matkaa oli noin 50 kilsaa. Tulimme motaria letkassa idyllisen oloiseen Karlovaciin ja kävimme Pekin kanssa etsimässä meille hotellin (Carlstadt ***, 31 €/kärsä). Karri kävi hakemassa bisseä ja huoneisiin päästyämme kello oli jo vartin yli seitsemän. Äijät olivat aika hyytyneitä pitkästä ja kuumasta päivästä, etenkin Olli hikoili ja puhisi aikalailla. Tyylikkäässä hotellissa oli paljon muitakin motoristeja, meitä ennen paikalla oli neljä hollantilaista yli 1500-kuutioista pyörää ja pian meidän jälkeen mestaan tuli kymmenkunta italialaista about tonnista kyykkypyörää.

Suihkun, muutaman oluen ja Tanskan 2 – 0 voiton Bulgariasta jälkeen lähdimme tien yli keskusaukiolle terassille. Emme odotelleet Pekiä ja Tiinaa, vaan annoimme heidän nauttia ensimmäisistä yhteisistä hetkistä rauhassa. Otimme terassilla paikalliset Karlovackot ja katsoimme isosta plasma-tv:stä Ruotsi – Italiaa. Kaupungissa oli oikein hyvä ja leppoisa perjantaitunnelma. Kauniita naisia oli paljon liikkeellä ja väsyneiden matkaajien silmä lepäsi.

Nälkä alkoi painaa ja lähdimme etsimään ruokapaikkaa. Kävelimme tiivistä keskustaa ympäri, mutta kylässä ei tuntunut sellaisia olevan. Tarjolla oli valtavasti caffe bareja terasseineen, varmasti toistakymmentä, mutta niissä ei myyty ruokaa. Lopulta kypsyimme ja menimme hotellin respasta kysymään neuvoa ja saimme kaupungin ainoan ruokaravintolan osoitteen.

Soitimme Pekille ja kävelimme porukalla ravintola Kerempuhiin. Palvelu paikassa oli loistavaa ja vesselit puhuivat täydellistä englantia. Söimme kaikki jonkinmoiset pihvit lisukkeilla ja ainakin mulle maistui. Karri ja Olli liioittelivat alkukeittojen verran, koska pääruoka-annokset olivat varsin tuhdit. Ruokajuomaksi otimme kolpakot ja litran paikallista, ihan kelvollista viiniä. Vähän mehumaistahan se oli, mutta kelpasi. Tuli kokonaisuudesta aika täysi olo.

Safkan jälkeen palasimme keskusaukiolle ja otimme vielä yhdet bisukat. Paikallista bisseä ei saatu ja tyydyimme kalliisiin Heinekeneihin. Oluiden jälkeen palasimme hotellille ottamaan vielä vähän bisseä ja unkarilainen jekku loppuun. Televisiosta löytyi mainio saksalainen kanava. Peki ja Tiina menivät ensimmäisinä nukkumaan omaan huoneeseensa ja pian kuukahtivat Ollitkin. Juomat loppuivat kaksikymmentä vailla kaksi ja kömmin itsekin goisaamaan.

19.06.2004, Karlovac – Starigrad-Paklenica, 202,9 km

Olli herätti meidät puoli ysiltä. Oli taas herännyt omia aikojaan, selkeitä vanhan miehen oireita. Mentiin brekkarille, joka oli ihan kelvollinen. Sitten oli vuorossa normaalia aamiaisen jälkeistä elpymistä. Matkaa maaliin olisi kai noin 230 kilsaa ja kämppä saadaan neljältä, joten paljoa ennen puoltapäivää ei kannata lähteä liikkeelle.

Puoli kahdeltatoista promillemittari ei enää värähtänyt ja luovutettiin huoneet. Pojat olivat malttamattomina olleet lähdössä baanalle jo pari tuntia, mutta yritin parhaani mukaan toppuutella niitä. Ihme hötkyilyä. Tasan kahdeltatoista pääsimme liikkeelle lomakelissä. Lämpötila lähenteli kolmeakymmentä ja taivas oli pilvetön. Vähän voi tänään hikoiluttaa, mutta maali häämöttää jo

Lähdimme ajamaan Karlovacista Splitin suuntaan. Heti kaupungin ulkopuolella oli jonkinlainen rekkaratsia ja se aiheutti valtaisat jonot. Teiden varsilla oli aivan sairaasti poliiseja. Pian ruuhkan jälkeen liikenne alkoi vähän vetämään ja ajelimme sujuvasti jonon mukana hyvää kumpuilevaa tietä. Maasto näytti hyvin vehreältä ja mäkiseltä.

Jono tökkäsi taas parinkympin ajelun jälkeen ja ihmettelimme uskaltaisiko käyttää tuttua keskiviivatekniikkaa. Karlovacin rekkaratsiajonossa aloimme kiilailun, mutta siellä poliisit viittoivat meidät jonottamaan muiden mukana. Nyt jonottaessa peräämme tuli prätkäpoliisi ja hulluna viittoen kaveri opasti meitä painamaan menemään keskiviivaa pitkin. No mikäs siinä, niin teimme.

Seuraavat kolme-neljäkymppiä jouduimme puikkimaan aikalailla. Liikenne oli täysin tukossa ja Etelä-Kroatiaan näyttäisi olevan menijöitä. Ihmeellistä miten siellä syntyy jonoja ilman mitää näkyvää syytä. Seitsemänkymmenen kilsan ajelun jälkeen pysähdyimme tankille ja kello oli jo vartin yli yksi.

Seuraava about kahdeksankymppiä tuli jo joutuisammin. Maasto muuttui karummaksi ja vuoret alkoivat kasvaa. Kello alkoi olemaan jo puoli kolme ja viimeinen taival olisi noin viitisenkymmentä kilsaa motaria. Välimeri tai tarkalleen ottaen Adrianmeri häämötti jo vuorten toisella puolella.

Maksullinen motari oli upea, viimeisenä huipennuksena vajaan kuuden kilometrin tunneli ja jyrkkä laskeutuminen rantaan. Pian tunnelin jälkeen meri näkyi ja pieni orgasmi oli lähellä. Perkeleen mopo oli tuotu toista kertaa Välimerelle. Sairasta.

Oikea liittymä motarilta pois löytyi sujuvasti ja seurasimme viittoja Starigradiin ja Rijekaan. Ajelimme rantatietä vähän matkaa ja otimme kypärät pois. Kroatiassa ei ole kypäräpakkoa ja oli pakko kokeilla hetken vapaudentunnetta ja raikasta meri-ilmaston tuulahdusta tukan hulmutessa vapaana. Viimeinen kymmenen kilometriä ajeltiin hissuksiin nautiskellen ja lopulta saavuimme Starigrad-Paklenicaan. Kylä oli ihan viihtyisän näköinen, mutta aika pieni.

Ajoin ajo-ohjeen mukaan hotelli ’Vickoa’ kohti ja vähän ennen sitä pysähdyin tavaamaan ohjetta tarkemmin. Karri ajoi viereen ja kysyi ollaanko me kartalla. Tulkitsin ohjetta hetken ja totesin meidän pysähtyneen täsmälleen oman kämppämme kohdalle. Pian pihalta kuuluikin kysymys ’Interhome, interhome?’. Kello oli 15.20, eli olimme hieman etuajassa perillä. Tädillä oli siivous kämpällä kesken, mutta saimme kuitenkin viedä pyörät talliin ja vaihdoimme kevyemmät varusteet päälle.

Odotellessa menimme rantaterassille syömään ja nauttimaan ensimmäiset todelliset lomaoluet. Ensimmäinen vaihe matkasta oli onnellisesti takana ja nyt mopo ei liikahtaisi viikkoon. Sen verran siihen voi koskea, että pesun saa suoritettua. Alkumatkan sateet olivat saaneet pyörän aika paskaiseksi, joten pieni puunaus olisi paikallaan. Mun mopossa oli jarrut finaalissa. Ensimmäisen kerran huomasin takajarrujen menettäneen tehoaan Unkariin tullessa, mutta eipä niitä oikein viitsisi täällä huollattaa. Ajotyyliä muuttamalla selviäisi helposti ilman takajarruakin himaan. Matka oli tullut käytännössä muuten ongelmitta, mutta täytyy tunnustaa, että vähän liikaa kilsoja tuli, jotta matkasta olisi voinut täysipainoisesti nauttia. Väkisinkin välillä oli pientä väsymistä. Mutta se kitinästä, terassilla oli 27 astetta lämmintä. Loma voi alkaa ja tarina jatkuu raportin osassa II.

Kuvia Unkarista ja Kroatiasta

OSA 2 – BALKANIN KÄRVISTELYÄ

2.1 Naula päässä…

Kuvia lomaviikolta

Seuraava pätkä on tyypillistä rantalomailua ja tarina ei ymmärrettävästi ole aivan yhtä yksityiskohtaista kuin varsinainen matkaraportti. Kirjoittajasta johtumattomista syistä osa stoorista välttelee koko totuutta. Pahoittelut siitä.

Majoituksemme sijainti oli Starigrad-Paklenicassa, joka sijaitsee kartalla Zadarista noin 50 kilometriä koilliseen. Zadar on Kroatian rannikon puolivälin paikkeilla, eteläiseen Bosnia-Hertsegovinaan ja Serbia-Montenegroon oli matkaa noin 400 kilometriä ja pohjoiseen Sloveniaan hieman kolmattasataa.

Lauantai 19.06.2004

Kämpän siivousta odotellessa menimme ravintola Rolin rantaterassille syömään wieninleikkeet ja otimme lomabisset. Kehnon safkan jälkeen palasimme kämpälle ja Peki hoiti viralliset muodollisuudet kovasti höpöttäneen avaimenhaltijatädin kanssa. Peki oli vähän saksaa hallitsevana tädin uskottu mies. Täti lähti pitkän tarinoinni jälkeen ja me otimme mopoja pestessä pienet jurrit.

Loppuporukka tuli puoli ysin maissa, Arttu jo valmiiksi melko siivussa. Oli kuulemma nukahtanutkin kesken kartturin tehtävien ja Tommi oli meinannut polttaa kääminsä. Lämmintä oli ja nautiskelimme lomasäästä lähinnä terassilla istuen. Kuittailimme Ollille reissuvaatevalikoimasta ja tuliaispaitojen hyväksikäytöstä. No onhan se aika mautonta – vaikkakin käytännöllistä – viedä käytettyjä hikisiä paitoja tuliaisena himaanJ

Koko matka on ollut varsin sidoksissa futiksen EM-kisoihin, eikä tavasta päästy eroon perilläkään. Katsottiin Hollannin 3-2 -tappio Tshekille niiden johdettua jo 2-0. Samalla rakensimme suunnitelman viikolle tai ainakin hahmotelman sellaiseksi. Pari päivää kännättäisiin kylillä. Tiistaina Pekin viedessä Tiinaa Budapestiin koneelle muut menisivät risteilylle ja sen jälkeen vuokraisimme toisen auton ja ajelisimme ainakin Dubrovnikiin ja ehkä Triesteen.

Matsin jälkeen kävimme naapurin pizzeriassa. Ateriasta ei ole paljoa muistikuvia, mutta aamulla löytyi hyvää pizzaa jääkaapista. Mainiota. Ilmeisen hyvää viinaa ne myy Kroatiassakin, koska heti ensimmäisenä iltana sai aika napakan ajomatkan nollausjurrin päälle. Niin kävi kai muillekin…

Sunnuntai 20.06.2004

Olli yritti herätellä aamukasilta. Ei pystynyt vastaamaan kuin ankaralla vittuilulla. Yöllä kuuden maissa oli tullut rajusti vettä ja olimme vuorotellen käyneet pelastamassa kamoja terassilta. Arttu oli alkuun nukkunut terassin lattialla ja lopulta siirtynyt siitä todelliseen majapaikkaansa alakerran sohvalle.

Lopulta heräilimme Ollin iloksi ja söimme nestorin ansiokkaasti hoitamat brekkarit. Kauppaan oli raskas matka tien yli. Olli oli suoriutunut siitä hienosti ja täyttänyt jääkaappimme. Aamupäivästä ripotti vielä hieman vettä ja tapoimme aikaa pelaamalla maijaa nopilla. Puolen päivän maissa keli kirkastui. Vietimme heti alkuun Ollin 40-vuotissynttäreitä syömällä jäätelökakkua ja juomalla boolia. Peki ojensi broidilleen mainion lahjan; pullon hyvää viskiä ja tarpeeseen tulleen ruman turistipaidan. Päivän virallinen tavoite oli päästä Välimereen uimaan.

Juhlallisuuksien jälkeen menimme biitsille. Tavoite oli helposti täytetty ja uimme miellyttävän lämpimässä vedessä. Otimme samalla rantabisukkaa ja Artun ehtymättömästä pelilaukusta löytyi tilanteeseen sopiva palikoiden pinoamispeli. Riittävän rohkeusasteen kerättyämme kävimme Tommin ja Artun kanssa hyppimässä voltteja laiturin päästä. Perinteinen taaksepäin hyppy lähti luonnostaan, mutta uutena haasteena opettelimme voltin eteenpäin. Mahtavaa…

Itku pitkästä ilosta. Arttu astui merisiilin päälle ja palasimme lähellä olleelle kämpälle. Peki otti sisar hennon valkoisen roolin ja yritti poistaa siilin piikkejä Hipan jalasta. Se ei täysin onnistunut, mutta tulehtumisen esti desinfiointi sekä sisäisesti että ulkoisesti. Lääkintätuokion jälkeen porukka painoi syömään eiliseen kuppilaan. Itse jäin kodin hengettäreksi pyykkäämään ja ateriaksi riitti mainiosti eilisen pizzan lämmitetty puolikas.

Toisten vielä syödessä katsoin Espanjan häviävän Portugalille 1-0 ja nyppi, koska suosikkiryhmäni oli tippumassa jatkopeleistä. Illallisen jälkeen joimme perisuomalaisesti kämpillä, runsaasti. Vietimme samalla aamupäiväistä riehakkaammin Ollin nelikymppisiä ja teemana oli suihkumyssybileet. Olimme keränneet tulomatkan hotelleista erilaisia suihkumyssyjä ja kummasti niistäkin riitti viihdettä. Ihme homma!

Seremoniamestari Arttu oli järjestänyt synttärijuhlille sopivan ongintakisan. Kaikki voittivat ja palkinnot olivat kisan luonteen mukaisia. Esimerkiksi minä sain fantastisen pussilisen herneensiemeniä. Syksyn sadon herneitä syödään sitten parvekkeella kesää muistellen…

Puolenyön jälkeen synttärisankari vaihtui ja nyt oli vuorossa Pekin 39-vuotisbileet. Tiina lahjoi sankaria salaperäisellä Pukumies-paidalla, mutta yleisön sympatiat keräsi Härän ojentama Apassi-päähine. Alkumatka oli jo osoittanut sen tulleen oikealle miehelle. Nauru maittoi koko porukalle. Hiihaa, taisimme olla taas päissämme. Itse olin ainakin pyörryksissä kuin tikkurilalainen hanhi. Loma!!

Maanantai 21.06.2004

Heräilin puoli yhdeltätoista ja kipaisin kauppaan hakemaan leipää. Muukin ryhmä alkoi heräillä ja sen kummempia ihmettelemättä aloimme välittömän pissen oton. Liekö edellisillä päivillä vaikutusta, mutta jo toinen alkoi mennä päähän. Aurinko porotti kuumasti ja hartioissa oli jo palanut fiilis eiliseltä. Edessä toinen biitsipäivä.

Naapurin kiviranta oli vähän pettymys ja päätimme lähteä autolla etsimään lähistöllä oletettavasti sijaitsevaa hiekkarantaa. Sellaista ei pienen kiertelyn jälkeen tuntunut löytyvän ja lopulta olimme taas aika lähellä kämppää laiturin toisella puolella olleella nurmialueella. Pienen kärvistelyn jälkeen kävimme taas hyppimässä voltteja ja lopulta Ollikin rohkaistui uimaan. Uiminen oli kovaa hommaa ja kotvan kuluttua siirryimme viereiselle terassille. Äärimmäisen lämmin keli.

Kävelimme takaisin kämpälle. Porukka oli jo kolmatta päivää peräkkäin menossa syömään. Rankka päivä uuvutti mut ja sovimme Pekin tuovan mulle pizzan. Muut palasivat nopeasti syömästä ja Peki ja Tiina ja Karri lähtivät autolla kämpän taustalla olevalle vuorelle maisemia ihastelemaan. Arttu ja Olli ottivat raskaan aterian päälle ruokalevot ja Tommin kanssa latauduimme illan huippufiilisfutikseen.

Reissun odotettuna kohokohtana olisi Englanti-Kroatia paikallisessa baarissa katsottuna. Olin jättänyt Englannin pelipaidan varmuuden vuoksi himaan, eihän sitä tiedä vaikka juoppohulluuden iskiessä sen olisi laittanut päälle. Kielsimme Karria käyttämästä tänään omaansa. Etsimme kylän baareista sopivan, mutta parhaassakin oli vain pieni ruutu rahdattu terassille tyhjän korin päälle jöpöttämään. Ei vaikuttanut oikein viikon kohokohdalta.

Paikallista porukkaa oli kuppilassa paljon. Katsoivat meitä paikalle tullessamme vähän arastellen. Paikallisten reagointi peliin oli yllättävän vaisua, jopa mitätöntä. Englanti vei pelin selkeästi, mutta isännille kohteliaina emme kehdanneet riehaantua. Koko vaisuutta paikataksemme joimme runsaasti giniä tonicilla. Drinksun hinta oli edukkaat 10 kunaa eli vajaa puolitoista euroa.

Kävimme matsin jälkeen vielä toisessa baarissa ja sen jälkeen palasimme kämpille. Peki lähti viemään Tiinaa Budapestiin ja samalla me muut menimme nukkumaan. Jo puolen yön maissa!

Tiistai 22.06.2004

Olli herätteli porukan kasilta ja kömmimme rantaan laivalle. Tarkoitus oli lähteä kanjoniristeilylle Obrovaciin. Karri kävi hakemassa matkalle kopan Ozujsko-bisseä. Periaatteessa emme olisi mahtuneet laivaan, koska meillä ei ollut ennakkolippuja. Lauantaina ne eivät olleet puhuneet mitään sellaisista, ’kunhan tulette aamulla laiturille’. Painoimme lastaushässäkässä suoraan veneeseen loistopaikoille ja ankaran kommunikoinnin ja viittoilun myötä saimme jäädä mestoille. Reissu kestäisi ysistä iltaviiteen ja hintaan sisältyisi yksi ateria. Laiva painaa kanjoniin ja joihinkin kyliin, maisemien pitäisi olla upeita ja kelikin kerrassaan komea. Tänään liha palaa…

Laiva ajeli tosiaan hulppean sillan ali upeaan kanjoniin ja edelleen Obrovac –nimiseen pikkucityyn. Sisämaahan mennessä karu rantamaisema muuttui kokoajan vehreämmäksi. Risteily kävi lopulta kahdessa kylässä ja yksi stoppi pidettiin ulapalla. Ulappatauolla kävimme hyppimässä laivan katolta ja kelluimme jonkin aikaa huikean lämpimässä vedessä. Samalla tauolla tarjoiltiin myös ruokaa; salaattia, kanaa, kalaa ja perunaa. Safka oli ok ja ruokajuomaksi saimme kelvollista punkkua, joka tosin aiheutti pientä merisairautta. Kahmimme sitä kuitenkin yhden ylimääräisen pullon kämpille vietäväksi. Lisäksi tarjoiluun kuului parit todella jämäkät snapsit eli reissu oli tosissaan hintansa väärti.

Maihin päästyämme jatkoimme hyppimistä laiturin päästä ja varmistin, että kropan saa kipeäksi. Huonojen veteen tulojen aiheuttamat mustelmat takareisissä alkoivat jo jomottaa. Hyppyjen jälkeen kävimme yhdessä baarissa ja venailimme illan Nordic Victorya. Tommin kanssa kämpillä katsoimme, kun Ruotsi ja Tanska tiputtivat suuren Italian jatkosta 2-2 –tasurilla. Arttu goisaili sohvalla uupuneena rankasta päivästä merellä ja muut menivät syömään. Tiukka viikon aloitus alkoi tuntua jo Skandinavian heikoimmassa vatsassa ja yhden bissen imemiseen meni lähemmäs pari tuntia.

2.2 Dubrovnik ja lisää biitsiä

Keskiviikko 23.06.2004

Lähdimme aamusta liikenteeseen. Menimme autolla ja Pekin pyörällä läheiseen Zadariin ja vuokrasimme sieltä toisen auton. Kiertelimme hetken ihan kivan oloista Zadaria ja kävimme grilliravintolassa syömässä, tai ainakin useimmat söivät. Safkan jälkeen lähdimme kahdella autolla ajamaan kohti Dubrovnikia. Lähtiessä pelotti Bosnian rajanylitys ja saako vuokra-autolla ylipäätään mennä sinne. Bosnian osuus matkasta olisi vain parikymmentä kilometriä eli koko Bosnian rannikko.

Zadarista oli Dubrovnikiin 400 kilometriä ja saimme matkaan menemään yli kuusi tuntia. Maisemat olivat aluksi häikäisevän upeita, mutta siihen karuuteen puutuu aika nopeasti. Hetken Kroatian rannikkoa nähtyään on nähnyt sen kokonaan. 20 yli kahdeksan olimme perillä Dubrovnikissa ja saaneet huoneen sadalla kunalla per nuppi. Kämppä oli melkoinen läävä eikä sänkyjäkään ollut riittävästi. Talon isäntä oli aikamoisessa jurrissa, kun menimme huonetta kysymään. Jopa meitä ihmetytti. Sai kelvata, koska pitkän ajon jälkeen ei enää ollut fiiliksiä pörrätä kaupungilla. Matka oli ollut upea, mutta rankka. Pelkkää mutkatietä koko matka, prätkällä se olisi tosin ollut kiva ajaa. Toisessa autossa oli ilmastointi ja sikäli ihan mukavaa matkantekoa, mutta toisessa taisi olla aika kuumat paikat.

Asetuimme kämppään, kävimme suihkussa ja otimme yhdet bisset. Talon edestä meni dösä vanhaan linnoituskeskustaan, joten siirryimme pian sinne. Dösä tuli hienosti vanhan kaupungin portille ja siellä kävimme ensiksi syömässä poikkeuksellisen huonot pizzat. Safkan jälkeen kävelimme kaupungin muurin sisäpuolelle. Kaupungin pääkävelykatu on todella sykähdyttävä ja se vei halki linnoituksen rantaan. Iltavalaistuksessa paikka oli varsin näyttävä. Vanhassa kaupungissa kävimme yhdellä ytimen terassilla ottamassa hotelli Vantaan hinnoissa olleet gt:t.

Pyörimme jonkin aikaa vanhaa kaupunkia ympäri ja siirryimme ulos tsekkaamaan yökerhotilanteen. Arttu tiedusteli paikallisilta teineiltä vinkkejä ja löysimme läheltä bussiaseman vierestä yhden vielä alkuillasta hiljaisen oloisen klubin. Yhdet drinksut otettuamme totesimme järkevimmäksi lähteä goisaamaan. Ajomatka oli uuvuttanut matkaajat ja yleinen tunnelma oli vähän vaisu. Saavuimme kämpälle goisaamaan yhden maissa.

Torstai 24.06.2004

Ysin maissa ryhmä alkoi heräillä apartmentista – vaihtelevilla fiiliksillä. Rannistot ja Arttu olivat rohisseet kuorossa yhdessä parisängyssä ja yleisesti unien määrä oli jäänyt aika vähäiseksi tai vähintäänkin katkonaiseksi. Tommilla oli lisäksi pakki pahasti sekaisin, joten edessä olisi taas raskas ajopäivä.

Aamupesujen jälkeen lähdimme ajelemaan ja pörräsimme hetken Dubrovnikissa autolla. Lähdimme kuitenkin nopeasti ajelemaan kotia kohti, mä ajelin toista kiesiä Tommia jeesatakseni ja toista autoa suhasi joku muu. Ajoimme vähän yli kympin pois Dubrovnikista ja kävimme hakemassa kaupasta pikkuevästä brekkariksi. Seuraava taival ajettiin aika kiukulla Splitiin asti safkalle. Matkaa kertyi about 250 kilsaa yhdellä istumalla. Bosnian rajat hämmästyttivät; ei minkäänlaisia passi- tai tullimuodollisuuksia, joten sikäli lähtöhuoli oli ollut aivan turha. Mälliä siellä ei olisi kannattanut ajaa, koska sinne meno tosiaan on vuokra-autolla kielletty.

Splitin ruuhkassa sompailimme rantabulevardille ja söimme lounaaksi kelpo hampurilaiset rantakahvilassa. Split vaikutti kauniilta kaupungilta ja etenkin rannan seutu teki vaikutuksen. Päiväretken kohteeksi olisi pitänyt ajomatkasta johtuen ottaa Dubrovnikin sijasta Split. Luonaan jälkeen ajoimme edelleen rantatietä kohti Zadaria. Liikennettä oli edellispäivää vähemmän. Lopulta vähän ennen Zadaria kusitauolla vaihdoimme miehityksiä autoissa. Minä ja Peki painoimme Zadariin palauttamaan toista autoa ja muu ryhmä ajoi suoraan kämpille.

Kotiuduttuamme reissusta Karri lähti biitsille, Olli kyydissä istumisesta uupuneena otti tirsat ja Tommi elpyi kuumeisena. Peki ja Arttu hoitivat kaupasta täydennystä jääkaappiin. Illalla oli taas tarkoitus mennä syömään hyvin ja tietysti katsoa huippufutista eilisen välipäivän jälkeen. Törpöteltiin aluksi kämpillä ja pelattiin scrabblea.

Lopulta lähdimme kylälle, mutta mestasta ei löytynyt pihvipaikkaa, jossa olisi telkkari. Niinpä menimme tuttuun pizzeriaan seuraamaan Englanti – Portugalin jatkoaikaa. Söin kanaa, kun Portugali vei pelin pilkuilla. Perkele… kai… Olimme ottaneet kai sen verran gin toniceja baarissa, että lähtöä tehdessämme baarin kaveri toi meille vielä ilmaiset samanlaiset. Baari alkoi lopulta sulkeutua ja siirryimme kämpän terassille istumaan. Hiljalleen porukka alkoi hiipua ja 20 vaille kolme painuin itsekin pehkuihin hiljenneeltä terassilta.

Perjantai 25.06.2004

Juhannus ulkomailla, outo fiilis. Heräsin kympin maissa kuumuuteen. Olli ja Peki hakivat kaupasta loistobrekkarit. Bueno. Edessä taas biitsipäivä – viimeinen sellainen – ja illalla pienimuotoinen juhannuksen vietto.

Kävelimme etsimään mystistä hiekkarantaa, mutta samaa saatanan kivikkoa se on koko maa. Eikä niitä Dubrovnikin matkalla näkyneitä hyväperäisiä enkeleitäkään ollut meidän kylässä lainkaan. Sinänsä huono paikan valinta. Keli oli niin kuuma, että auringossa lojumisesta ei meinannut tulla mitään. Oli pakko pulahdella jatkuvasti uimaan. Arttu livautti uimaan mennessään takaraivonsa portaisiin ja sai aikamoisen vekin päähänsä. Yksi UPI (Unidentified Party Injury) lisää niitä muutenkin pullottaneeseen kroppaan.

Kypsyttyämme rannalla lojumiseen lähdimme kävellen ’omalle’ rannallemme. Poikkesimme matkalla pizzeriaan bisselle ja taas saimme gt:t kaupan päälle. Tälläisiä mestoja jos olisi enemmän, niin mihin sitä joutuisikaan. Palailimme kämpälle puoli neljän maissa. Lisäbiitsi ei enää maistunut, vaan pelailtiin kämpällä erä scrabblea ja otettiin vähän bisukkaa.

Päätimme lähteä baariin juhannuksen viettoon. Rantapubissa gt:t maistuivat taas, kunnes seiskan aikoihin nälkä alkoi jyllätä vastustamattomasti. Silloin kun mulla on nälkä, tilanne on käytettävä hyväksi. Menimme ravintola Anteen loistopihveille. Pojat olivat testanneet paikan jo jonain päivänä, eikä kehut olleet turhia. Kipeänä ollutta Tommia lukuun ottamatta kaikille maistui safka loistavasti. Yritimme kieltäytyä ravintoloitsijan tarjoamista snapseista siinä onnistumatta. Hyvä ettei onnistuttu, koska napsut olivat hyvät ja auttoivat ruoan sulatukseen.

Syötyämme siirryimme taas tuttuun pizzeriaan katsomaan, kun Kreikka yllätti Ranskan kvartsissa 1-0. Mesta alkoi olla täynnä, kun alkuviikosta siellä oli ollut aika hiljaista. Lomasesonki on hiljalleen alkamassa ja varmaan paikallisetkin käyvät niillä seuduilla viikonlopun vietossa. Kälätystä kuunnellessani havaitsin, että kroaattien kieli kuulostaa hämmästyttävän paljon Fast Shown (Ruuvit löysällä) uutissketsiltä, jossa hoetaan scorpchiota. Dobro dobro. Matsin jälkeen juhannuksen vietto alkoi olla lopuillaan. Maksoimme, kiitimme ja siirryimme kämpille valmistautumaan huomiseen ajopäivään.

Lauantai 26.06.2004

Peki herätti klo 8.20 sanomalla kellon olevan melkein 9. Ei mene mun oikeustajuun, mutta minkäs teet kun kerran heräät. Taidan kostaa jossain vaiheessa. Vuorossa olivat normaalit aamutoimet, pakkaus ja Karrilla vielä tiskaus. Pakatessa pistin sivuun kassillisen ylimääräisiä vaatteita, jotka Tommi kaverina vei koneella Suomeen. Aurinkoinen päivä taas, pyykit oli pesty ja mukana vain puhtaita vaatteita. Yksi kämpän tärkeimmistä kriteereistä oli pesukone, koska pyörien kanssa ei voi oikein roudata kolmen viikon kledjuja mukana. Kymmenen maissa lentoryhmä lähti ajamaan Zagrebiin koneelle. Lähtivät liikkeelle Tommi puikoissa oletetusti hyvissä ajoin, mutta ruuhkan takia kentälle saapuminen oli kuulemma mennyt lopulta aika tiukalle.

Jäljelle jääneet otimme mopot tallista, rasvasimme ketjut ja laitoimme laukut kiinni mopoihin. Puoli yhdeltätoista äijät olisivat olleet valmiina baanalle. Avaintädin kanssa oli sovittu lähtöajaksi klo 12, joten tuhlasimme ylimääräisen ajan kylällä. Otimme ekaksi kaffet ja jäätelöt rannalla, sitten pastat ja tomaattikeitot toisessa ravintelissa. Tultiin kämpille ja venailtiin avaintätiä. Täti tuli lopulta vähän myöhässä ja palautti meille takuurahat mukisematta 12.20.

Olimme valmiit reissun vaiheeseen kolme. Lomaviikosta kaksi päivää meni ajamiseen eli Dubrovnikin reissuun. Pekillä vielä enemmän, kun se ajeli parikymmentä tuntia Tiinaa Budapestiin. Siinä on jo vähän liikaa liikennettä. Muuten viikko oli oikein onnistunut. Ainoa sadekin osui ensimmäiseen yöhön, joten kelien puolesta ei jäänyt toivomisen varaa. Lämpötila pyöri jatkuvasti kolmenkympin paikkeilla, mikä on pohjoisen miehelle ihan hyvä etelän lämpö – ei vielä liian kuuma. Alkuviikko meni odotetusti naula päässä, mutta loppuviikko sentään vähän sivistyneemmin.

Yhteenveto Starigrad-Paklenicasta:

• ihan kiva kylä, sesongin ulkopuolella ehkä liiankin hiljaista
• erinomaisia ruokapaikkoja
• huonot rannat, kivikkoa ja betonia
• kämppä ok, sijainniltaan kylässä loistava

OSA 3 – SIVISTYNEET ALUEET

26.06.2004, Starigrad-Paklenica – Rijeka – Ljubljana, 309,6 km

Avainten luovutuksen jälkeen lähdimme baanalle kevyessä varustuksessa. Peki ja mä ajelimme farkuissa ja t-paidassa, Karrilla ja Ollilla tutusti goretexia. Ajoimme rantatietä pitkin kohti Rijekaa ja päivän kohde riippui täysin matkan etenemisestä. Startatessa kello oli puoli yksi.

Ensimmäistä 75:tä kilometriä ajettiin häikäisevissä maisemissa reilu tunti. Upeaa mutkaista baanaa. Välillä tie oli todellista syheröä, mutta valitettavasti alkumatkasta paikoitellen asfalttikin oli todella ala-arvoista. Suurimmalta osin pääsimme kuitenkin nauttimaan fantastisesta väylästä. Viikon ajotauon jälkeen meni parikymmentä kilometriä päästä rytmiin, mutta kun tatsi löytyi ja tuntuma pyörään oli taas tutunlainen, ajofiilis oli kutakuinkin täydellinen. Muiden tuntemukset eivät olleet lähelläkään mun fiiliksiä ja äijät valittelivat väsymystä. Sääli, koska itse todella nautin joka kilometristä. Ensimmäisen juomatauon ja tankin jälkeen jatkoimme matkaa klo 13.45.

Kolmelta otimme toisen juomatauon ja takana oli 162 km. Piti tehdä päätös päivän kohteesta. Rijekaan olisi 20 kilometriä ja rajalle toinen mokoma. Viimeiset kunat ja lipat oli myös käytettävä. Baana oli vielä parantunut edellisestä pätkästä, mutta liikennekin oli lisääntynyt. Välillä jonot venyivät ohituspaikkojen vähäisyyden ja pitkien rekkoja seuraavien letkojen takia. Meinasi mopon tehot loppua tiukoissa ohituksissa. Motoristeja oli myös runsaasti liikkeellä. Mulla oli edelleen mahtava fiilis ajella, mutta poikien väsymys vain paheni kuumuudessa. Kohdevaihtoehtoina oli Trieste ja Ljubljana. Triestestä tulisi Italian myötä ylimääräinen maa matkasuunnitelmaan, mutta todennäköisesti painaisimme kuitenkin Ljubljanaan, koska se olisi lähempänä himaa. Triesten lenkki kiertäisi noin satasen verran.

Neljältä pysähdyimme huoltoasemalle Rijekassa kaupungin läpi ajeltuamme. Kunia jäi shoppailun jälkeen 130, jotka voisi vaihtaa Ljubljanassa paikalliseksi valuutaksi. Sinne olisi matkaa alle sata, joten suunnaksemme tuli ehdottomasti Slovenia. Todennäköisesti edessä olisi hyvää baanaa ja suurimmalta osin motaria. Rannikolta poistuttaessa keli alkoi viiletä ja lisäsin pitkähihaisen paidan päälle. Peki oli luopunut t-paitalinjasta ekalla breikillä ja siirtyi goretexiin sen suojaavien ominaisuuksien takia. Kuulemma hirvitti.

Odotukset loistobaanasta eivät toteutuneet. Motarin teko oli kesken ja jouduimme kiertotietä posottelemaan pikkuväyliä rajalle. Kyltitys oli paikoitellen harhaanjohtavaa ja meinasimme ajautua Istrian niemen eteläkärkeen johtavalle tielle. Nopea u-käännös pelasti tilanteen. Tullimuodollisuus oli kaksi nopeaa passin vilautusta.

Yhteenveto Kroatista:

• tiet kohtalaisia ja rannikolla varsin syheröisiä
• infra kehittymässä, moottoriteitä rakenteilla
• kilometrikyltit joko puuttuivat tai näyttivät mitä sattui
• etelämpänä karua maisemaa, pohjoinen ja sisämaa vehreämpää

Sloveniassa maisema muuttui heti metsäisemmäksi. Alkutaival oli ihan kivaa mutkaista tietä. Ajelimme muutaman kympin ja pidimme pienen tyhjennystauon. Munkin fiilis osoitti hiipumisen merkkejä ja väsymys alkoi hiipiä puseroon. Viilentyneen ilman ja tulevan motarin takia lisäsin fleecen päälle.

Viidentoista kilsan jälkeen tulimme Ljubljanaan vievälle maksulliselle motarille. Ajoimme uudenkarheaa motaria 15 kilsaa tankille ja matkaa cityyn olisi enää reilu 20. Kello oli vähän vaille kuusi. Lopulta klo 18.20 saavuimme kaupungin ytimeen ja selkeässä ja hyvin opastetussa kaupungissa ajoimme suoraan Hotel Parkin ** eteen. Liikenne kaupungissa oli hiljaista, joten pelko eteläisen suurkaupungin hulinasta oli turha. Saimme neuvostotyylisestä Parkista huoneet. Hinta oli oman skaalamme yläpäässä eli 32 euroa/kärsä.

Otimme huoneissa pikaiset suihkut ja menimme hotellin baariin nauttimaan bisset. Puolen litran stobe oli edelleen noin 1,5 €, 380 paikallista ählämiä. Paikalla oli brittiläinen vaisu polttariryhmä ja ihmettelimme porukan aneemista meininkiä. Tuoppien jälkeen lähdimme katsomaan kaupunkia. Siellä oli tiivis ja suhteellisen kaunis vanha keskusta, mutta aivan helvetin hiljainen lauantai-illaksi. Ehkä se selitti brittienkin kypsää menoa. Kaupunki ei vaan sytytä.

Menimme keskusaukiolle ja löysimme kivan ravintolakujan, josta valitsimme ruokapaikaksi meksikolaismestan. Söimme loistavat tortillat/enchiladat tequilan ja bissen kera. Äärimmäisen kylläisinä lähdimme etsimään sopivaa baaria illan Ruotsi – Hollanti –peliin. Kävelimme keskustan halki hotellia kohti ja eksyimme syrjäiselle kujalle ja siellä pieneen baariin, jossa oli telkkari. Olimme ainoat asiakkaat.

Baarin skobeista tuli jotain turkkilaista joikausta ja siellä oli hämäriä bändimainoksia, joissa oli selkeä transulaulaja. Paikka taisi olla jonkinlainen turkkilainen extremebaari. Otimme matsin ekalla puoliajalla kahdet bisset. Vessassa käynti oli nihkeätä, kun pisuaarista valui kuset suoraan läpi kengille. Kun lopulta bändi alkoi kasata laitteitaan ja baariin valua toinen toistaan oudompia ilmestyksiä, kipaisimme pois kuppilasta.

Muita potentiaalisia baareja ei ennen hotellia löytynyt, eikä hotellin baarissakaan ollut telkkaria. Niinpä päätimme mennä huoneisiin ja Rannistot suoraan nukkumaan. Karri ja minä katsoimme pelin loppuun ja matsia katsellessa otin unilääkkeeksi ja hereillä pysyäkseni puolikkaan pullon Starigradista roudattua Slivovicea. Ruotsi vei pelin pilkuille, mutta lopulta Hollanti korjasi sadon. Tulokseen tyytyväisenä painuin unten maille.

27.06.2004, Ljubljana – Maribor – Wiener Neuestadt – Wien, 397,3 km

Vähän levoton yö. Olisi luullut lomaviikon painavan niin, että olisi nukkunut kuin tukki, mutta paskat. Nyt ei ollut yhtään kuorsaajaa lähellä, mutta ikkunan takana taisi olla joku vitun lintutarha ja suihkulähde, kun jatkuva liverrys ja veden lorina raikasivat. Erilaisia horrostiloja kesti lähes aamuysiin, kunnes kirkonkellojen pauhu lopulta herätti väkisin brekkarille.

Brekkari oli kelvollinen, vaikka ruokahalu ei ollut vieläkään ihan kohdillaan. Rannistot olivat syöneet jo kukonlaulun aikaan muiden eläkeläisten kanssa, minä ja Karri vähän nuoremmassa seurassa ysin jälkeen. Kymmenen maissa olimme jo valmiit ajelemaan kohti Wieniä, johon matkaa olisi noin 400 kilsaa. Oli pakko lähteä liikkeelle heti mun ja Karrin syötyä, koska veljekset hikoilivat haalareissaan jo toista tuntia. Aamupäivän keli oli puolipilvinen eikä liian kuuma, erinomainen edetä.

Kaupungista löytyi helposti ulos ja kaupungin kiertävää väylää pitkin pääsimme Mariboriin vievälle motarille. Hetken ajettuamme tuli ensin tietulli, jossa yllättäen maksettiin jo mennessä. Yleensä maksulliselle baanalle tultaessa saat tullessa kuitin saapumisesta ja poistuessa maksat ajetun matkan mukaan. Ei Sloveniassa. Pari kilsaa maksullista pätkää ajettuamme motari loppui ja köröttelimme jonossa kivaa vuoristotietä. Alppimaisemaa, tuli Itävalta mieleen. Pian motari jatkui taas ja maasto tasoittui hieman.

Lähempänä Mariboria tuli taas vuoristomaista tunneli- ja siltapätkää. Kolmekymppiä ennen Mariboria ajoimme motarilta pois erittäin kumpuilevalle pikkutielle ja hetken ajeltuamme kylien läpi pidimme pienen jaloittelubreikin. Kroppa alkoi taas vähän puutua ajamiseen. Puoli kaksitoista olimme ajaneet jo 115 km.

Varttia vaille kaksitoista jatkoimme Mariboriin ja ajoimme cityssä pari näytöskierrosta. Olisin odottanut hieman alppimaisempaa ja viehättävämmän oloista kaupunkia, mutta itse asiassa city oli aika mitäänsanomaton ja hiljainen. Päätimme ajaa suoraan rajalle. Kaupungin ulkopuolella tuli taas maksullinen motarin pätkä. Ählämit olivat loppu, joten maksoin motarin kortilla. Käsittämätön systeemi… yhdellä kortilla voi maksaa vain kolme pyörää, vaikka yksittäisen mopon maksu oli vain vähän toista euroa paikallisessa valuutassa. Melkoinen luottotappioriski, ääliöt! Meinasi mennä säätämiseksi, mutta onneksi ne hyväksyivät euroja. Taskusta löytyi eurohiluja ja matka jatkui joustavasti.

Raja meni taas läpi passia vilauttamalla, kypäräkin pysyi päässä. Lämpötila Ljubljanassa oli ollut kahdenkymmenen pinnassa ja matkalla vuoristossa todennäköisesti reilusti allekin. Nyt rajalla mittari näytti taas 28 astetta.

Yhteenveto Sloveniasta:

• ihan sivistynyt maa
• hyvät tiet, vaikka tietullisysteemi nyppiikin
• alppimainen fiilis

Rajan jälkeen ajelimme motaria noin 15 kilsaa tankille ja haukkasimme samalla sämpylät ja kahvit. Ihana olla taas euromaassa, kun valuuttaa ei tarvitse vaihtaa eikä miettiä hintoja. Seuraavaksi ajoimme about sata kilsaa loistomotaria. Mä pidin keskinopeuden 130-140 kilsassa ja Olli peesasi mua tyylikkäästi. Custom-kaverit tulivat perässä omaa vauhtiaan ja saimme seuraavalla breikillä vähän odotella niitä.

Tauolla kello oli vasta kaksi. Pähkäilimme, että jättäisimme Wienin väliin, koska niin jäisi enemmän aikaa tutkiskeluun ja nautiskeluun. Wienissä olisi kuuma ja sopivan ja edullisen majoituksen löytyminen vaikeaa. Idyllinen paikallinen kyläkin kävisi. Onhan noilla motareilla hyvä ajaa ja matka etenee, mutta vittu siellä mitään näe.

Etenimme edelleen Wiener Neustadtiin, jossa alkoi ripotella vettä. Jep jep, melkoinen yllätys. Meitsi on mopolla Itävallassa ja sataa muka vettä. No nyt oli takana sentään kuiviakin kilometrejä. Wiener Neustadt vaikutti aika uneliaalta paikalta ja koska kello ei ollut kolmeakaan, äänestimme seuraavasta kohteesta. Vaihtoehtoina oli jäädä Wiener Neustadtiin tai jatkaa matkaa joko Wieniin tai kohti Bratislavaa. Neuvottelujen jälkeen päätimme kuitenkin mennä Wieniin. Suunnittelimme lähestymisen ja sisäänajon suurkaupunkiin huolella.

Jatkoimme Wiener Neustadtista maantietä kohti Wieniä ja kävimme taas tankilla. Puoli neljältä Wieniin oli noin kolmekymmentä kilometriä ja alkua tehnyt sadekin vaikutti jäävän vain kuuroksi. Kymmentä vaille neljä olimme jo varsin lähellä kaupungin ydintä hotellia etsimässä. Kaupunkiin tulo oli mennyt sekavasti liikenteen ja useiden tietöiden takia, vaikka sunnuntailla oli varmasti liikennettä rauhoittava vaikutus. Otaksuimme kuitenkin olevamme lähellä keskustaa.

Karri ja Peki kävivät tiedustelemassa hotelleja tai turisti-infoa ja saimme ohjeet ytimessä olevalle infolle. Pyörimme mopolla keskustassa infoa etsimässä ja ajelimme samalla upeimpien turistikohteiden ohi. Painoimme muun muassa kuninkaan portista läpi hevosvaunujen sekaan ja teimme pikaisen ukemin takaisin Opern Ringille. Sairaasti yksisuuntaisia katuja cityssä, perkele.

Lopulta saimme kuitenkin mopot parkkiin suht lähelle turisti-infoa ja pojat kävivät tiedustelemassa hotelleja. Halvin tarjolla oli 110€/4 hengen huone. Otimme sen ja saimme ajo-ohjeet hotellille. Pienoisen pyörimisen ja kartturin vaihtamisen jälkeen hotelli Gabriel *** löytyi. Jätimme mopot kadun varteen ja saimme yhden kolmen hengen huoneen ja yhden yksiön. Päätimme antaa uupuneelle vanhukselle Ollille yksiön. Kello oli lopulta viisi, kun olimme hotellilla. Suihku ja bisset heti ekaksi, kaupungilla harhailun jälkeen olut tuntui todella ansaitulta.

Kysyimme hotellin respasta safkavinkkiä ja kaveri opasti meitä menemään jokifestareille. Lähdimme hotellilta kohti metroasemaa. Melkein naapurissa oli Esso ja kävimme sieltä poimimassa matkaan kylmää pussikaljaa ja vähän jekkua. Nälkä painoi ja päädyimme ennen jokifestareille menoa läheiseen ravinteliin klassisille wienerschnitzeleille ranskalaisilla potuilla. Hintataso oli lähes suomalaistunut, safkat, stobe ja jekkunapsu kustansi 14 eggulia per kärsä.

Safkan jälkeen painoimme metrolla ytimeen. Hetken rannalla pyörittyämme ja festareiden hiljaisuutta ihmeteltyämme tajusimme bileiden olevan Tonavan pääjuoksulla. Sinne olisi toista kilsaa matkaa, joten palasimme metrolle ja pian olimmekin Tonavan pohjoisrannalla. Sielläkin totesimme alkuun festareiden olevan melko vaisut ja kruunuksi alkoi taas ripotella vettäkin. Otimme neuvoa-antavat pussikaljat, joiden aikana totesimme paikan olevan kuitenkin ihan makea monine baareineen.

Sadekuuron yltyessä siirryimme ponttonisiltaa pitkin Donauinsel-nimiselle saarelle ja siellähän ne kinkerit vasta alkoivatkin. Loputtomasti myyntikojuja ja bändilavoja. Todellisen sademyräkän iskiessä teimme nopean ratkaisun ja menimme lähimpään telttabaariin ottamaan bisset. Olli valitti meidän aina löytävän paskimmat paikat. Kun telttakatoksesta valui selkään vettä ja retkipöytä ja tuoli viettivät mutaiseen lätäkköön, mieleen tuli eilinen hämärä turkkilaistransupaikka ja pohdin hetken Ollin puheissa olevaa pointtia. Koska olut kuitenkin maistui hyvältä, totesin Ollin olevan sarkastinen kitisijä ja taas väärässä.

Sadekuuron loputtua kiertelimme festarialuetta ja kerran luulimme HIMin esiintyvän, kun kuulimme ’Join Men’ todella tyylillä esitettynä. Kipaisimme ison lavan luo, mutta siellä oli joku coverbändi. Ihan viileetä, että vähitellen suomalaisbiiseistä aletaan tehdä covereita.

Etsimme saarelta vielä kuppilan, jossa näkisi Tshekki-Tanska –matsin. Katsoimme ekan puoliajan isolta screeniltä ja jatkoimme matkaa Tonavan yli takaisin kaupungin ydintä kohti. Menimme ekaan aika pahannäköiseen ja tyhjähköön baariin katsomaan matsin tokan puoliajan. Tshekki taisi piestä Tanskan 3-0. Otimme vähän drinksuja ja matsi meinasi mennä ohi.

Seuraavaksi siirryimme metrolle syvemmäs ytimeen ja kiertelimme kaunista keskustaa ihmetellen. Tuijottelimme jotain ihmeellistä kivihässäkkää ja pähkäilimme seuraavaa olutjuottolaa, kun vierestä kuului ’puhutteko te suomea?’ Kysyjä osoittautui Wienissä kesätöissä olevaksi viehättäväksi suomalaiseksi neitokaiseksi ja päätimme käyttää kolmen viikon kaupunkikokemuksen hyväksemme. Yritimme onnistuneesti värvätä neitoa oppaaksemme ja päädyimme viihtyisään baarikaupunginosaan. Ensimmäiset rundit otettiin kivalla terassilla ja terassin sulkeuduttua sisällä vielä parit. Jekku sai taas pojat laulamaan ja syntyihän siinä jonkinasteinen laulukilpailukin metelistämme vittuuntuneiden paikallisten kanssa.

Lopulta baari alkoi kai sulkeutua ja menimme ehkä rannan kupeessa menevän tien varteen. Otimme sieltä cäbin hotellille. Kuski pelkäsi koko matkan Pekin laattaavan autoon, kun äijästä lähtenyt meteli oli vahvasti huonoon oloon viittaava. Peki suoriutui perille rojut sisällään. Taksi osoittautui todella halvaksi; matka oli sama kuin kusetus-Budassa ja hinnaksi muodostui 8 egeä. Eipä tainnut kaveri vedättää, joten kiitosten lisäksi päädyimme antamaan reilut tipitkin.

Huoneessa toiseksi minäkseen Apassiksi muuttunut Peki nukahti heti ja valtaisa rohina alkoi välittömästi. Olisi loukkaus kaikkia metsureita kohtaan kutsua Pekiä sellaiseksi. Rytmitön kuorsaaminen äänenvoimakkuuden vaihdellessa sopraanosta bassoon on jotain sanoinkuvaamatonta ja normaali kuorsausta kuvaava metsuri-termi ei nyt ole tilanteesta oikea luonnehdinta. Hampaat pestyäni en saanut metelissä nukuttua. Karri onnistui jurrinsa ansiosta nukahtamaan nopeasti, mutta mä päädyin ensin kiertelemään käytäville pakopaikkaa etsimään ja yritin koputella Ollinkin ovelle huonolla menestyksellä. Lopulta paniikkireaktiona keräsin huoneesta kolme pyyhettä ja yhden maton patjaksi vessan lattialle.

Mahduin sinne niukasti sikiöasennossa makaamaan ja sain oven kiinni estämään melusaastetta. Vittu! Apassi perkele!

Paluumatkan kuvia

28.06.2004, Wien – Bratislava, 122,2 km

Herätys ysiltä ja taisin olla vielä vähän päihteessä. Olin kömpinyt yöllä takaisin sänkyyn ja ilmeisesti saanut nukuttua, koska heräsin. Kävimme loistavalla brekkarilla ja palasimme nopeasti takaisin huoneisiin nukkumaan. Lopulta havahduin aamupäivän horroksestani, kun eilinen oppaamme Marika soitteli ja ilmoitti saaneensa kypärän lainaksi. Hän lähtisi duunin jälkeen mukaan Bratislavaan, joten lupasin mennä neljäksi Südbahnhofille odottelemaan.

Aamupäivän torkkujen jälkeen olimme kaikki puolen päivän maissa ajokunnossa. Kokosimme rojut ja menimme pakkaamaan pyörät. Annoin pelkääjän paikalla matkaavan reppuni Karrin kyytiin ja johdatin ilman opasta matkanneet pojat Bratislavaan vievälle tielle. Uskoin vesseleiden löytävän kylän ilman mun kartanlukuakin.

Itse ajelin kaupungilla ja menin ensin huvipuiston tapaiseen mestaan pienelle nurtsialueelle loikoilemaan ja ihmettelemään. Piristyttyäni kiertelin huvipuisto Prateria ja käväisin maailmanpyörässä saamassa laajemman näkemyksen kaupungista. Seuraavaksi ajelin mopolla ympäri kaupungin uutta pohjoista keskusta ja sitten kurvasin kaupungin luoteispuolella olevalle vuorelle maisemia katselemaan. Pojat olivat sillä aikaa jo hommanneet kämpän Bratislavasta.

Kahden jälkeen aloin pudotella takaisin ytimeen. Luulin ensin eksyneeni vuorelle, mutta yhtäkkiä pamahdin Wienin laitakaupungille. En ollut kartalla, mutta vaiston varassa ajelin kohti ydintä. Päädyin lopulta Rathausin kulmalle, laitoin mopon parkkiin ja lähdin kiertelemään keskustan monumentteja. Lämpötila lähenteli kolmeakymmentä, joten farkuissa ja prätkäkamoja roudatessa homma ei ollut sairaan makeata vaan päinvastoin varsin tukalaa. Nähtävyydet sen sijaan olivat uskomattoman hienoja ja maalaispoika katseli niitä mykistyneen ihailevasti.

Viittä vaille neljä ajoin Südbahnhofin eteen, kun Marika soitteli unohtaneensa passin kämpälleen ja palanneensa sitä hakemaan. Venailin asemalla ja lopulta puoli viiden maissa pääsimme pienen kyydissäistumisopastuksen jälkeen liikkeelle. Peki oli tekstannut ajo-ohjeen Bratislavan kämpälle. Väylä Bratislavaan löytyi helposti, vaikka Wienissä oli aikalailla ulosmenoruuhkaa.

Alkuun oli motaria kohti Budaa ja lentokenttää, josta erkani valtatie Bratislavaan. Keli oli todella tuulinen, joten maksimimatkavauhti tuli pidettyä sadassakymmenessä. Liikenne hiljeni vähitellen, mitä pidemmäs Wienistä tultiin. Tulli meni suhteellisen helposti; ekassa pisteessä aurinkolaseja joutui poistamaan, mutta Slovakian puolella ei sitäkään.

Yhteenveto Itävallasta:

• loistavat tiet
• rauhallinen liikennekulttuuri kaupungeissakin
• yleinen hintataso lähellä Suomea

Slovakian puolella tie muuttui surkeaksi. Monttuja väylässä, uria ja muuta vastaavaa. Tosin matkaa Bratislavaan oli rajalta vain muutama kilometri. Poikien ajo-ohjeiden avulla löysimme pensionin helposti, majoituskustannus oli 20 €/nuppi/yö. Asettelimme mopoja pihalle talon emännän ohjeiden mukaan. Täti opasti meitä siirtämään pyörät todella jyrkälle autotallin asfalttiliuskalle, mutta vittu ne siinä pysyneet. Mun mopo meinasi kaatua, kun aloin irrottaa laukkuja ja se meinasi keilata Pekin fillarin samalla. Saimme pidettyä mopot pystyssä ja lopulta asetimme ne pihan toiselle puolelle aidan viereen matamin mutinoista huolimatta. Ihme akka. Perkele, mun kypärä sai kohtauksessa pintanaarmun ja todennäköisesti menetti elintärkeän pintajännityksen samalla.

Asetuimme kämpille ja suihkun jälkeen lähdimme kaupungille poikien toimiessa oppaana. Pojat olivat oudossa roolissa tutututtuaan kylään jo päivällä. Olivat kuulemma syöneet hyvin ja ottaneet muutamat bisset. Pensionilta oli kävelymatka vanhaan kaupunkiin, mutta mäki oli todella jyrkkä ja paluu siis muodostuisi rankaksi.

Pyörimme vanhan kaupungin kujia pitkin ja normaaliin eurooppalaiseen tapaan vanha kaupunki oli erittäin viehättävä. Pojat hoitivat opastuksen tyylikkäästi ja saimme nopean perehdytyksen kaupungin tärkeimpiin monumentteihin. Todennäköisesti vesselit vedättivät, …tu ne mitään mestoja tunteneet… Vanhassa kaupungissa oli kauniita rakennuksia, kapeita kujia ja runsaasti ravintoloita.

Aikamme kierrettyämme menimme ravintola La Dolce Vitaan. Jo einehtineet pojat joivat jekkua ja bisseä, paitsi Peki joka oli omien sanojensa mukaan viinalakossa laivalle asti. Pelkäsi kai apassia. Marika söi currykanaa ja mä yritin pupeltaa rintafilettä. Safka oli ihan kelvollista, mutta vatsa ei taas tänään tykännyt ruoasta. Onneksi pohjattoman vatsan omaava Olli avusti lautasen tyhjentämisessä. Lähdimme ravintolasta ja jätimme tippiä kärttäneen ärsyttävän tarjoilijan ilman ekstroja.

Kiertelimme taas tovin ja päädyimme kauniille sisäpihaterassille lasillisille. Lasillisten jälkeen vuorossa oli vanhan kaupungin portin vieressä ollut terassi ja gin tonicit. Karri ja Olli alkoivat imuroida huolella giniä, itse tyydyin kokeilemaan herkkään vatsaan gt:tä ja paikallista piparkakkuviinaa becherovkaa, koska bissekään ei enää pudonnut.

Istuimme baarin terassilla varsin pitkään ja taas alkoivat laulut irrota. Ollit olivat jo todella vahvassa maistissa. Peki kypsyi välillä ja piipahti Mäkkäriin syömään. Hiljalleen baari meni kiinni ja lähdimme kävelemään takaisin kämpille. Ollit protestoivat kotiutumista. Vesselit yrittivät mennä uusiin baareihin, mutta ne olivat sulkemassa. Vaihtoehtona ne olisivat halunneet taksin, mutta me muut jatkoimme kävellen. Muristen äijät seurasivat kaukana perässä. Ilta oli todella upea ja kuun loisteessa vuorella ollut linna näytti maagiselta.

29.06.2004, Bratislava – Brno – Praha, 389,6 km

Heitin Marikan seitsemän jälkeen asemalle, koska raukka joutui palaamaan Wieniin töihin. Palasin jatkamaan unia. Ysin jälkeen Peki ja Karri pyörähtivät mopolla kylille hakemaan brekkaria ja apteekista allergialääkettä. Karri piipahti myös eiliseen vikaan baariin, kun oli unohtanut tärkeän lehden lähtiessään pöytään. Vierailu kuulemma aiheutti hilpeitä ilmeitä.

Keli vaikutti taas hienolta. Tänään yrittäisimme ajaa Prahaan ja matkaa olisi noin 320 kilsaa. Lähes pelkkää motaria kartan mukaan, eli ei pitäisi olla ongelma. Hämmästyttävästi pojat olivat ajokunnossa ja pääsimme baanalle yhdentoista maissa. Mielenkiinnosta kiertäisimme ensin kämpältä yöllisen häkellyttävän linnan ohi vuorella olleeseen Stare Mestoon ja sieltä etsisimme Brnoon johtavan motarin.

Ajoimme Stare Meston läpi ja Brnon motari löytyi varsin jouhevasti. Posottelimme kuutisenkymmentä kilsaa sataakahtakymppiä melkoisen röpelöistä motaria. Liikennettä oli todella vähän. Keli oli hieman viileä ja ainakin mulla alkoi tulla vilu. Ajoimme huoltoasemalle ja käytin viimeiset ählämit ostamalla ryhmälle illaksi bisseä. Se ei ole koskaan hukkasijoitus. Vikat vieraat valuutat saa aina sijoitettua tupakkaan, alkoholiin tai pornoon. Samalla laitoin ekaa kertaa paluumatkalla talvivuoren ajotakkiin ja käsiin kunnon ajohanskat.

Jatkoimme matkaa ja saman tien tuli raja vastaan. Ylitimme rajajoki Moravan ja kilometriä myöhemmin oli passiasema. Tshekin kaveri totesi passin nähdessään: ’aah, Finland’ ja viittilöi jatkamaan. Samalla luulin moponi hyytyneen, kun se sammui eikä suostunut enää käymään. Hetken pähkäiltyäni tajusin gasotilanteen olevan varatankin varassa. Yleensä näillä reissuilla customkavereilla loppuu gaso aina ekana ja ne huolehtivat tankkaustarpeista, jos en itse muista. Nyt kuitenkin Wienissä pörräämät kuusikymmentä kilsaa aiheuttivat hämmentävän ja poikkeavan tilanteen. Taisin olla muutenkin muissa maailmoissa…

Yhteenveto Slovakiasta, osa II:

• Bratislava ok, ehdottomasta kokemisen arvoinen, mutta nähty varsin nopeasti
• halpaa ja hyvää bisseä, mmm…
• tiet kehnoja

Rajalta ehdimme ajaa reilun kympin, kun taivas edessä synkkeni. Ajoimme sivuun ja puimme sadekamat päälle. Pukiessa alkoi todella rankka sadekuuro, joten pysähdys tuli kulunutta sanontaa käyttääkseni kreivin aikaan. Ajoimme sateessa joitakin kymmeniä kilometrejä motaria Brnoon, jossa veden tulo sopivasti lakkasi.

Päätimme siirtyä vaihteeksi pikkutielle ja skotteina ajattelimme kiertää samalla maksullisen motarin. Lähdimme Brnosta pohjoiseen Svitavya kohti ja pääväylältä Kurimin kautta Nove Mesto na Moraveen päin. Tie oli todella nautinnollista ajaa, kunnes päälle iski taas kunnon sadekuuro. Äijät kastuivat läpimäriksi. Liukas tie, huono näkyvyys, kylmä, nälkä ja väsymys on aika huono yhdistelmä mopoillessa. Vauhti laski radikaalisti, mutta jonkinasteisella kiukulla ajelimme Nove Mestoon asti. Siellä sade tajusi tauota ja pidimme vaatteiden lisäystä varten breikin.

Jatkoimme nopeasti matkaa edelleen Zdariin ja sieltä jouduimme kiertotielle Havlickuv Brodiin. Tie oli melkoista kärrypolkua. Karttoja, joissa kyseiset tiet näkyvät, ei liene saatavilla Suomesta. Kaiken kiertelyn jälkeen lopulta palasimme ilmaiselle motarille ja heti oli vastassa hirveät rekkaruuhkat ja ketjukolari. Matkaa Prahaan oli vaille sata, mittarissa about 290 ja kello oli jo neljä. Päätimme pitää kunnon tauon, kun jono motarilla pysähtyi kokonaan. Ajoimme piennarta huoltsikalle, tankkasimme ja haukkasimme sämpylät. Sade oli loppunut kokonaan, kamat alkoivat kuivua, mutta masentavasti yksi bisse oli hajonnut takaboxiin. Osa vaatteista löyhkäsi siis oluelta, mitä ei kuitenkaan näissä olosuhteissa voi pitää poikkeavana.

Ruuhkaa kesti vain pari kilometriä ja sen aiheutti siltatyömaa. Puikkelehdimme lähinnä piennarta pitkin ja seurasimme mielenkiinnolla pujottelevia rekkoja, jotka yrittivät estää kaistaa vaihtavia pikkuautoja kiilaamasta. Meitä ne eivät edes yrittäneet estellä. No turhaahan se olisi ollutkin. Loppumatka Prahaan painettiin varsin mäkisellä motarilla aika haipakkaa. Rekkoja oli paljon, mutta onneksi tiellä oli paljon väistökaistoja. Rekkojen taso ja vauhti vaihteli rajusti ja kun yksi rekka lähtee ohittamaan hitaampaa loivassa ylämäessä, ohitus voi kestää kilometrejä. Jonoa ehtii kertyä ja siksi väistökaistat ovat kullanarvoisia.

Prahaan sisään tultaessa jonot alkoivat seistä taas. Olimme tulleet aika syvälle ytimeen ja oletetun turisti-infon kohdalla ajoimme sivuun. Kävimme Pekin kanssa kävelemässä ja löysimme turisti-infon sijaan yhden hostelin. Mestassa ei ollut tilaa, mutta saimme neuvon painaa rautatieasemalle, jossa olisi accomodation service. Se kuulemma löytäisi meille edullisen majoituksen. Ajoimme sinne ja buukkasimme huoneen hotelli Merlinistä *** 25 egellä per kärsä. Parin mutkan kautta löysimme hotellin keskustan toiselta laidalta ja pääsimme siistiin huoneeseen kuuden maissa. Veimme mopot vartioituun parkkiin ja kävimme rankan ajopäivän jälkeen suihkussa. Seiskalta äijät olivat raikkaina valmiina kylille.

Siirryimme spåralla lähelle ydintä. Harhailimme hetken aikaa vanhan kaupungin kupeessa ja päädyimme lopulta tasokkaaseen italialaiseen ravintolaan. Otimme mainiot viiden euron pizzat ja stobet. Safkan jälkeen yritimme jatkaa Kaarlen sillalle, mutta suunta oli väärä. Lopulta palasimme spåralla Vaclavin aukiolle. Joku tässä cityssä sekoittaa aina mun suuntavaiston, varmaan ensimmäinen kaupunki johon en saa minkäänlaista kontrollia päässäni. Vaclavin aukiolta kävelimme halki vanhan keskustan rantaan ja siellä Kaarlen sillalle. Ei ollut ihan pahin turistiryntäys käynnissä, mutta valtavasti oli taas eri kansallisuuksia liikkeellä.

Menimme tois puol jokkee ja otimme jazz barissa juomat. Poikkesin poikien olutlinjasta hellimällä vatsaani bloody marylla. Nopeiden juomien jälkeen palasimme takaisin toiselle puolelle. Kirkon kupeessa terassilla otimme yhdet kahden euron tuopit – paikallisessa mittakaavassa äärimmäisen kalliit tuopposet.

Kello oli about yksitoista, kun palasimme lähelle hotellia ja menimme vielä naapurin hevibaariin. Iso stobe oli 22 ählämiä eli 70 senttiä, ja se oli sentään mestan kalleinta laatua. Nyt puhuttiin asiaa. Lisäksi rokki soi, joten asiat olivat taas kohdillaan. Paikalliset alkoivat olemaan varsin jurrissa, etenkin tiistai-illaksi. Taisivat olla ammattilaisia. Otimme silti siinä baarissa parit.

Mun tokassa stobessa oli hämähäkki tai torakka tai jotain, jonka onneksi havaitsin ennen avaushuikkaa. Kävin hakemassa uuden stoben ja pikkumaistissa ollut tarjoilija pahoitteli todella nöyrästi. Siinä olisi ollut baari, jossa haluaisin katsoa kiekkoa Suomi-paita päällä, jos joskus kaadamme Tshekin jossain tärkeässä matsissa. Paikassa oli asennetta. Tuoppien jälkeen tulimme kämpille puolen yön jälkeen. Uni maittoi kahden huonosti nukutun yön jälkeen mainiosti.

30.06.2004, Praha – Teplice – Dresden – Pankow, Berliini, 391,2 km

Olli alkoi taas väkisin herätellä porukkaa. Vitun runkkari. Protestiksi teeskentelin nukkuvaa ja nousin vasta puoli kymmeneltä. Menimme heti brekkarille, joka oli varsin passeli; pari sämpylää, kahvi ja tuoremehut. Aamiaisen jälkeen pakkailimme rojut ja haimme mopot säilöstä hotellin eteen.

Maksoimme hotellin ja varttia vaille 11 lähdimme hohkaavan kuumassa kelissä kohti Tepliceä ja Berliiniä. Kaupungista ulostautuminen onnistui täydellisesti Teplicen kylttejä seuraten, vaikka reitti olikin varsin sokkeloinen. Motarille päästyämme ajoimme noin 80 kilsaa matkavauhdin ollessa 120-130. Kymmentä vaille 12 pidimme kahvistopin. Huoltsikalla oli inventaario käynnissä, eikä Peki saanut kaipaamaansa halpaa röökiä. Ählämeitä oli snadisti jäljellä ja Peki tarvitsi kipeästi savukkeitaan, eli jatkoimme matkaa nopeasti kohti seuraavaa shoppailumestaa. Mahtava keli ajella, kaupungin ulkopuolella ei lainkaan liian kuuma.

Kymmenen kilsan päässä oli seuraava huoltoasema Teplicen kohdalla. Peki sai kääryleensä ja vikoilla korunoilla kaukonäköisesti lekan viinaa. Rajalle oli matkaa vielä toistakymppiä. Teplice taitaa olla melkoinen huoratalo. Väylän varret pullottivat rekkahoroja ja herramiesklubeja. Nartut ovat varmaan saaneet motoristeistakin asiakkaita, kun muutamat vilkuttelivat meille niin innolla. Pari vuotta sitten ne eivät noteeranneet meitä lainkaan. Muuten matka tuli sujuvasti. Tullirutiini meni taas passia vilauttaen kypärä päässä.

Yhteenveto Tshekistä:

• pääväylät erinomaisia
• opasteet kunnossa
• halpaa bisseä, ihanaa…

Saksan puolella meno oli hitaampaa; tietöitä, kyliä, mutkaista väylää ja rekkoja. Vartin yli yksi pysähdyimme tankilla ja Dresdeniin oli matkaa parikymppiä. Gason hinta pompsahti edellisistä maista aika radikaalisti. Päivää oli takana 130 kilsaa ja Berliiniin kertyisi vielä vähintään 250 km, koska tulisimme kiertämään kaupungin pohjoispuolelle valtavaa kehätietä pitkin. Oli kuitenkin loistofiilis ajella hyvin nukutun yön jälkeen.

Liikenne tökki melko pahasti Dresdeniin asti ja kaupungissakin oli suht runsaasti liikennettä. Pääsimme kaupungin läpi kuitenkin varsin hyvin, vaikka emme tainneetkaan edetä suorinta reittiä. Saavuimme kuitenkin kaipaamallemme Berliinin motarille. Motarin alkaessa Berliinin kyltissä oli 195 km ja meille siihen vielä jokunen kymppi siis päälle.

Ajoimme autobaanaa noin seitsemänkymmentä kilometriä ja mä innostuin posottelemaan tosissani. Vanha ER oli vireessä ja mittarin mukaisiksi huipuiksi sain sille pyörälle ennen näkemättömät 180 keskinopeuden pyöriessä 150-160 välillä. Reissukamat päällä vanhalta pikkumopolta ihan kivasti. Pysähdyin taukopaikan liittymään, odottelin poikien saapumista perässä ja kävimme haukkaamassa pikkupurtavat ja kaffet.

Seuraavalla pätkälle teimme Pekin kanssa nopeustestiä Ollin pyörällä, koska tavoitteena oli saada kutkuttava 200 km/h rikki. Pyörässä ollut perälaukku haittasi menoa aika lailla ja lisäksi pyörään tuli bensan syöttöön jonkinlainen häiriö, jos kaasua ei vääntänyt juuri oikeassa tahdissa pohjaan. Peki aavisteli rikkoneensa maagisen rajan, mutta mulla maksimi jäi vähän päälle sadanyhdeksänkympin ennen bensansyöttöhäikkää. Vähän poikamaista kisailua, mutta joskus sitä innostuu ja tiekin oli aika sopiva pikku kokeiluun. Vaihdoimme pyörät takaisin omiin ja tulimme Berliner Ringille varttia vaille viisi. Ennen Ringiä oli ollut kolmisenkymmentä kilsaa taas tietyötä ja lopun matkavauhti putosi taas kahdeksaankymppiin.

Ajelimme Ringiä hyvän matkaa ja odottelimme tankkimestoja, koska gasot alkoivat olla aika vähissä. Motarilla kovilla kierroksilla ajo kuitenkin kuluttaa aika roimasti. Löysimme tankkipaikan, kun takana oli 360 kilsaa ja vielä himpun verran tavoitteena olleeseen Pankowiin. Tankkimesta oli jo Berliinin koillispuolella ja pohjoiseen pääliittymään oli enää muutama exit.

Tankin jälkeen jatkoimme heti kympin Pankowin/keskustan pohjoiseen liittymään ja siirryimme Ringiltä ytimeen menevälle baanalle. Pari vuotta sitten tuli ajettua vähän eri reittiä, mutta yritimme löytää silloisen halvan ja siistin hotellin. Ajelin motaria, kunnes fiiliksen pohjalta otin Passewalkerstrassen liittymän alas ja käännyin vesselit tuntumassani keskustaan päin. Risteyksessä huomasin toisessa suunnassa muutaman sadan metrin päässä tutun näköisen hotellin, joten teimme nopean ukemin ja kurvasimme pian hotelli Pankowin pihaan.

Kävelimme sisään hotelliin ja hotellin pitäjävesseli tuli heti vastaan ja huusi ’hello Finland’. Tervehdin ja selitin meidän olleen siellä pari vuotta sitten Karrin kanssa ja kaveri muisti meidät. Mesta oli silloin juuri auennut ja olimme takuuvarmasti ensimmäiset motoristivieraat. Otimme kahdeksi yöksi tuplahuoneet, joiden suihku on käytävällä – säästämisen vuoksi. Listahinta oli 41 €/yö huoneelta, mutta saimme ne muutaman egen rabatilla. Loistavaa palvelua. Veimme fillarit takapihalle parkkiin puoli kuudelta. Tarjolla olisi ollut ilmainen lukittu talli, mutta emme kokeneet sitä tarpeelliseksi.

Kävimme suihkussa ja hakemassa naapurin kaupasta vähän juomaa. Tänään pysyttäisiin Pankowissa, joka on Berliinin pohjoisosan keskeisimpiä kaupunginosia. Huomenna menisimme cityyn koko päiväksi ja mopot seisoo parkissa. Illan suussa lähdimme kävelemään Pankowin keskustaan päin ja haimme ostarilta kämpille bissekanisterit ja kokista rommille blandikseksi. Söimme pikaruokapaikassa mainiot döner kebabit ja Peki osti vielä tyrkystä minipizzoja mukaan.

Seuraavaksi päätimme etsiä pubin, jossa näkee tuttuun tapaan futista. Lopulta osuimme kivan oloiseen kuppilaan, jossa oli riittävän iso ruutu. Paikalliset kyselivät, että ollaanko me hollantilaisia. Vastasimme rehellisesti olevamme suomalaisia ja ne totesivat, että sitten meillä ei tule ongelmia. Olimme saapuneet ilmeisesti paikallisen portugalilaisyhteisön mestaan. Siellä olisi ollut epäterveellistä hurrata Hollannille. Kehtasivat paskiaiset vielä kysellä Suomen aikataulutavoitteista vallata Euroopan mestaruus. Ilmoitimme, että meidän pitäisi ensin päästä kisoihin. No, kaikki tämä tapahtui ihan hyvässä hengessä. Otimme kuppilassa parit kahden egen eurotuopit ekan puoliajan aikana.

Puoliajalla otimme cäbin hotellille ja katsoimme tokan jakson huoneessa tynnyrioluita juoden. Säästelin kulunutta vatsaani oluelta ja pysyin lähinnä rommikolalinjalla. Portugali pesi Hollannin 2-1. Matsin jälkeen turisimme vielä hetken. Puolen yön maissa nukkumaan…

01.07.2004, Berliini

Heräilimme ysin maissa ja menimme mainiolle brekkarille. Päivä oli pyhitetty Berliinin citylle. Kymmenen maissa ostimme respasta päivälipun julkisiin ja saimme lisäksi tarkan opastuksen ja kartan matkaan. Menimme hotellin oven edestä spåralla ja edelleen junalla Alexanderplatzille ja kävelimme nähtävyyksiä ympäri: Brandenburger Tor, Unter den Linden, muurin jämät, Checkpoint Charlie. Tiivistä dallailua pelkän jäätelön voimalla.

Ekoille bisseille menimme vasta puoli yhden maissa oletettuun ’vanhaan kaupunkiin’. Bissellä oli tiukka itä-länsi –väittely. Peki kertoi meille kaikkien nähtävyyksien olevan vanhassa Itä-Berliinissä. Suhtautuminen Pekin faktoihin on aikojen saatossa muuttunut kriittisemmäksi ja koska väite kuulosti uskomattomalta, oli pakko kinata. Lopulta tarkastimme asian soittamalla Karrin faijalle. Nyt Peki oli oikeassa.

Jatkoimme matkaa Kurfürstendammille, jossa pidimme ensin oluiden ja sandwichin mittaisen tauon. Kyseisen paikan piti Pekin mukaan olla punaisten lyhtyjen alue, jonka se halusi esitellä meille. No mestahan on Berliinin kuuluisin shoppailukatu, eli ei tietoa ’lyhtymestoista’. Seuraavaksi painoimme metrolla Olympiastadionille. Se oli kiinni, joten varsin nopeasti päädyimme pähkäilemään seuraavaa kohdetta.

Nyt Peki oli vakuuttunut, että koska Frankussa punaisten lyhtyjen alue on Kaiserstrasse, niin nyt meidän pitäisi pyörähtää Kaiserdammille ihmettelemään. Nauroimme katketaksemme perusteluille ja Kaiser-logiikalle. Kaiserdamm oli iso pääkatu ja luonnollisesti siellä ei ollut mitään. Menimme lähimpään baariin bisselle ja jekulle, kun päälle iski valtaisa sadekuuro. Jouduimme viettämään kuppilassa tovin sateen loppumista odotellessa.

Kaiserdammilta pääsi suoraan metrolla Pankowiin, joten vähän vaille kuusi hyppäsimme kyytiin. Matka Pankowiin kaupungin toiselta laidalta kesti 40 minuuttia. Iso city. Pankowissa menimme ensin nälkäisinä parin vuoden takaa tuttuun kebabmestaan ja söimme suurehkot kebbeannokset. Iso kebab ja iso bisse kohtuulliset 4 euroa.

Syötyämme dallailimme eteenpäin ja päädyimme cocktail bariin, jossa alkaisi pian happy hour. Otimme drinksut ja pelasimme pienimuotoisen bilisturnauksen. Happy hourin kaikki cocktailit maksoivat 3,50 euroa, joten valitsimme luonnollisesti listan kalleimpia 7,50 euron drinksuja. Mai Taissa ja zombiessa oli aika runsaasti alkoholia. Katsoimme samalla ekan puoliajan matsista Kreikka – Tshekki. Viina alkoi toimimaan ja äijät olemaan pikkuhönössä.

Puoliajalla jätimme cocktail barin ja haimme imbissistä lisää bisseä ja desin jekut. Menimme spåralla hotellille. Katsoimme ilmeisesti pelin loppuun ja Kreikka kuulemma voitti sen jatkoajalla 1-0. Karri hinkui vielä baariin, mutta joutui lähtemään yksin. Oli ollut aika kypsä meno ja vesseli päätyi tuomaan vielä lisää bisseä kämpälle. Turistiin kaikenlaista, kunnes taju lähti varmaan puoli kahden maissa? Heijaa, kunnon saksalaisjurrit ikään kuin reissun päättäjäisiksi…

02.07.2004, Berliini – Neubrandenburg – Rostock, Superfast Ferries, 266,2 km

Heräiltiin ysin maissa, vieläkin täysin tinassa. Hyvää viinaa ne perkeleet siinä baarissa myi. Olli nukkui kerrankin pisimpään ja herätimme äijän brekkaria varten. Peki raportoi Ollin olleen yöllä menossa vaatekaappiin kuselle – alitajuntaisesti ilmeisesti kostamassa Budan temppua Pekille.

Hyvän brekkarin jälkeen jatkoimme elpymistä. Eilen säätiedotus lupasi sadetta tälle päivälle, mutta nyt keli näytti kerrassaan loistavalta. Ajokunnon saapuminen voi tosin kestää vähän pidempään. Pakkaaminen pitäisi tehdä huolellisesti, että laivalla tarvittavat kamat olisivat helposti autokannella näppäimillä. Torkuimme lähelle puolta päivää.

Hämmästyttävästi puolen päivän maissa promillemittari ei enää värähtänyt, joten lastasimme mopot ja päätimme lähteä pikkuteitä kohti Rostockia. Rannistot taas hätäilivät lähtöä haalarit päällä, vaikka lyhyen taipaleen takia ei todellakaan ollut kiirettä. Puolipilvinen keli, lämpöä vähän yli 20.

Kymmentä yli kaksitoista ketjujen rasvauksen jälkeen starttasimme mopot ja suuntasimme Hampuriin vievälle autobaanalle. Ajelimme motaria parikymppiä ja Oranienburgin liittymässä vaihdoimme valtatielle kohti Stralsundia. Painoimme kuutisenkymmentä kilsaa viehättävää valtatietä matkavauhdin ollessa lähellä yhdeksääkymppiä ja todella leppoisan fiiliksen vallitessa. Upeita lehmuksia (tai jotain muita puita) roikkui tien yllä, mahtavaa.

Taivas alkoi vähitellen näyttää synkältä edessä päin ja juuri sadekuuron alkaessa kurvasimme Fürstenbergissä kahvilan pihaan pitämään pikkubreikkiä. Olin laittanut lähtiessä optimistina farkut jalkaan, mutta sateen takia oli vaihdettava ne goretexeihin ja muutenkin vähän laitettava sadevehkeitä päälle. Joimme sumpit ihan kivan oloisen kylän varsin viehättävässä kahvilassa.

Varttia vaille kaksi jatkoimme matkaa kevyessä sateessa. Ajoimme Neubrandenburgiin ja sieltä pakollisen keskustakierroksen jälkeen kohti Rostockia. Reissun viimeinen karttasivu kääntyi. Tiputtelimme hissuksiin jonon mukana Stavenhageniin ja tankille. Kello oli hilkun yli kolme, takana 165 km ja Rostockiin selkeästi alle sata. Kivaa tietä ajella, peltoja ja väliin metsää, kyliä aika harvassa. Vähän vaihtelevampaa maisemaa ja voittaa motarijurraamisen, kun aikaakin on.

Viimeinen pätkä Rostockiin oli aika tökkivä. Kolme tietyötä Malchinissa ja Teterowissa keräsivät kilometrien jonot ja yritimme puikkelehtia saksalaisten motoristien perässä jonojen ohi. Välillä poukkoilu oli toimivaa, mutta välillä joutui jäädä pidemmäksi aikaa seisomaan. Liikenne alkoi vetää Teterowin jälkeen, mutta sitten alkoi taas tulla paikallisia sadekuuroja.

Juuri ennen Rostockia sade lakkasi ja vaatteet ehtivät vähän kuivua. Ajoimme Rostockin Südstadt-liittymästä ytimeen ja siellä kävelykadun tuntumaan parkkiin. Viiden maissa istuimme Block House –nimisessä isossa pihviravintolassa syömässä. Takana oli 250 kilsaa. Safkat olivat mainiot ja ainakin mulle riittävän iso annos. Rannistot vähän valittelivat omien annostensa pienuutta, mutta nehän kitisevätkin jatkuvasti:)

Safkan jälkeen kävelimme hetken tutkailemassa Rostockin vanhaa kävelykeskustaa. Tapoimme aikaa vierailemalla jo Berliinissä tapaamamme Beate Uhse –ketjun liikkeessä. Ennen satamaan lähtöä joimme vielä Pekin kanssa kaffet ja otimme viralliset matkakuvat.

Ajoimme citystä Überseehafeniin ja siellä suomalaisen Bernerin pitämään kauppaan. Latasimme mopot täyteen halpaa viinaa ja Peki ja Karri vielä painovoimaa uhmaten bisseä lavoittain pelkääjän paikalle. Lipputsekkauksessa oli vähän jonoa ja se kesti puolisen tuntia. Tsekkauksen jälkeen ajoimme laivajonoon.

Viiden minuutin odotuksen jälkeen meidät ohjattiin sisään. Vähän eri meininki kuin Viikkarilla. Sidoimme mopot ja henkilökunta asiantuntevasti opasti oikeanlaiset kiinnitykset. Käsitys erosi omasta tavastani sitoa mopo, mutta kaipa meistä se henkilökunnan kaveri ammattilainen oli.

Otimme hyvin pakatut laivakamat mukaan ja siirryimme istumapaikoillemme. Masensi, että huoneessa oli lapsiperhe. Lähinnä kävi sääliksi, koska todennäköisesti juopuisimme ja kun Peki tulee sinne jurrissa kuorsaamaan, yksikään lapsi ei voi nukkua samalla kannella. Mulla ei ollut edes makuupussia mukana, joten kännit pitää ottaa pystyäkseen itsekin nukkumaan. Varttia yli kasi oli eka bisse kädessä.

Menimme ensin saunaan ja kylvimme pari tuntia. Poreallas ja kunnon löylyt teki hyvää pitkän reissamisen jälkeen. Peki rikkoi bisseautomaatin, joten oluen saanti meinasi tyrehtyä. Saimme kuitenkin järjestettyä bisukkaa saunalle ja lisäksi elvyimme jekun avulla. Saunomisen jälkeen menimme kaupasta hakemaan lisää evästä.

Istuimme pöydässä ja turisimme muiden motoristiryhmien kanssa. Seurueeseen oli liittynyt muun muassa turkulais-stadilainen kaksikko, jotka olivat kiertäneet Saksaa ja Itävaltaa sekä pariskunta Karkkilasta, jotka olivat käyneet vähän etelämpänä. Otimme illan mittaan tanakat pleksit; laulu raikasi taas vaihteeksi ja taidettiin Karrin kanssa esittää reissun ainoa Huugi-Guugi.

Loistavaa. Ilta meni rattoisasti ja lopulta sitä tuli aikamoisissa siivuissa jäätyä baarin sohvalle nukkumaan.

03.07.2004, Hanko – Tikkurila, 145,5 km

Heräsin baarin sohvalta ja olo oli mitä mainioin, eli taisin olla vielä päissäni. Sohvilta heräili muitakin vesseleitä ja otimme niillä mestoilla aamukaffet. Päivä olisi melkoista kärvistelyä. Pelailimme trivialia ja iltapäivästä muut siat kävivät syömässä parinkympin buffetin. Oma nälkä ei riittänyt siihen ja tyydyin sämpylään. Vitun pitkä päivä kellua merellä. Suunnittelimme Superfast-risteilyn hankkimista jollekin tutulle kostona, koska laivalla on niin kypsä meno.

Siirsimme kellot Suomen aikaan. Puoli tuntia ennen Hankoa pakkasimme rojut ja jonotimme autokannelle. Pääsimme vähän ennen rantautumista autokannelle, pakkasimme pyörät ja vaihdoimme ajokamoihin. Odotettavissa oli karmeaa keliä ja puhelimella saatujen raporttien mukaan vettä tuli kuin aisaa.

Odottelimme autokannella rantautumista aika pitkään ja jonotus ulkona vei vielä pidempään. Tullimuodollisuudet olivat kuitenkin mitättömät, eikä edes passia tarvinnut näyttää.

Alkumatkan ajelimme jonon mukana, kunnes ennen Tammisaarta kypsyin köröttelyyn ja nostin matkavauhdin satasen pintaan runsaalla ohittelulla. Saderaporteista huolimatta keli oli poutaista, kunnes Kirkkonummella alkoi vähän ripsiä tihkua. Pientä sadetta kesti sitten himaan asti. Sade ei kuitenkaan haitannut, vaan fiilis oli loistava. Ajoin yhdellä istumalla himaan. Kyllä kotiin tulo on edelleen reissun parhaimpia juttuja.

Pojat jäivät raskaine lasteineen jälkeen ja ajelivat Lohjan kautta himaan. Kaikki pääsivät turvallisesti kotiin ja olettaisin muidenkin tunnelman olleen varsin korkealla.

Loppumatkan kuvat

LOPPUSANAT

Olihan taas mielenkiintoinen reissu. Tuli nähtyä runsaasti uusia paikkoja ja upeita kaupunkeja, väsyttyä, kastuttua, nautittua, syötyä, juotua ja ennen kaikkea elettyä. Kaiken kokemisen jälkeen päällimmäiseksi fiilikseksi kuitenkin jäi, että on mentävä pitkälle nähdäkseen lähelle. Jatkuvan tien päällä olemisen, vierailla kielillä ja valuutoilla pelaamisen, erilaisten hotellien ja kulttuurien jälkeen osaa taas eri tavalla arvostaa kotikylää ja himassa oloa, johon oli jo ehtinyt turtua. Hyvällä omallatunnolla voisi olla hetken aikaa sohvaperunana… kunnes levottomuus taas iskee.

Baltia oli kutakuinkin odotusten mukainen. Liikennettä olisin odottanut olevan enemmän ja teiden hieman huonompia. Maantierosvojakaan ei reitillemme osunut, joten Via Balticasta jäi kokonaisuudessaan hyvä maku. Puola oli koko reissussa oma lukunsa. Tiet olivat muuta reittiä huomattavasti surkeampia, liikennekulttuuri riskialtista ja opasteet huonoja. Hintataso oli kuitenkin edullinen ja ihmiset ystävällisiä, joten ei maata voi kuitenkaan täysin tuomita. Krakova jäi yksittäisenä paikkana ehkä reissun sykähdyttävimpänä mieleen.

Unkari olisi ollut yksi kohokohdista, mutta valitettavasti yksi taksikuskirunkkari kusetuksineen vei fiiliksen koko maasta. Ei pitäisi yhden mulkun antaa vaikuttaa noin, mutta kai sitä on aika mustavalkoinen ihminen. Kroatiasta jäi vähän ristiriitaiset fiilikset. Ensisilmäyksellä rannikko on upea, mutta karuudessaan lopulta aika puuduttava. Lisäksi hiekkarantoja ja etenkin rantakulttuuria jäi lomaviikolta kaipaamaan. Kroatiaa voi kuitenkin lomakohteena suositella. Palvelu pelasi, siisteys yllätti ja erityisesti ruoka oli hyvää.

Paluumatka oli kokonaisuudessaan miellyttävä. Ajomatkat pysyivät kohtuullisina, kun ne mennessä olivat paikoitellen liian pitkiä. Lisäksi palatessa tuli välipäiviä. Kokonainen päivä Berliinissä ja yksi lyhyt siirtymä Wienistä Bratislavaan tasapainottivat paluumatkaa mukavasti. Prätkällä ajaminen on ihan lystiä, mutta kun kilometrejä tulee liikaa, se alkaa tuntua työltä ja sehän ei saa olla loman tarkoitus. Tämä pitää muistaa jatkossakin reissuja suunnitellessa.

On taas hämmästeltävä kaiken ongelmattomuutta. Pyörät kestivät hyvin, vaikka toki pieniä ongelmia oli. Kertaakaan emme kuitenkaan joutuneet muuttamaan suunnitelmia tai edes pahemmin hidastamaan pyörien takia. Alustava reittisuunnitelma toimi loistavasti ja antoi sopivasti mahdollisuuksia soveltaa fiiliksien mukaan. Tällä kertaa säiden haltijatkin olivat suhteellisen suopeita. Muutamia sadepäiviä oli, mutta on luonnollista että kolmeen viikkoon niitä tuleekin.

Äijät jaksoivat upeasti ja erityisesti Ollille täytyy nostaa hattua… korkealle. Nelikymppinen kaveri oli ekalla sikareissullaan eikä mopoilutuntumaakaan ollut kuin parinkymmenen vuoden takaa. Tulihan sitä kitinää, mutta se taisi olla vaan tyypillistä ollimaista huumoria. Jaksoi perkele ryypätäkin sian lailla Karrin yllyttäessä.

Omasta puolestani sanoisin, että menomatkalla välillä pitkät ajopäivät väsyttivät, mutta pahempaa puutumista ajamiseen ei tullut. Lähtiessä pelottanut selän kunto ei ollut ongelma. ER:n ajoasento on selälle hyvä ja jo ekan ajopäivän jälkeen kipu oli unohtunut. Pakki oli tietysti kovilla ja välillä ruoan ja oluen maistumisessa oli pieniä ongelmia. Samankaltaisen reissun voisin kuitenkin tehdä uudestaan. Jatkossa voisi tietysti tyytyä lyhyempiinkin matkoihin. Ei kai aina tarvitsisi ajaa Välimerelle asti…

Eli homma nippuun. Ryhmä oli kokonaisuudessaan loistava ja useimmiten hauskaa riitti. Kummasti me vaan selvitään mitä ihmeellisemmissä paikoissa. Neljä henkeä on ryhmäkokona aika ideaali tämänlaiseen reissuun. Majoitukset järjestyvät helposti ja ajaessa porukka pysyy tarvittaessa vaivatta koossa. Kiitokset pojille taas mahtavan kokemuksen jakamisesta. Ja tattis myös perille saapuneille vahvistuksille reissun värittämisestä omalla tavallaan.

Sikamaisin terveisin,

kartanlukija-kirjailija Sami